Vuoden viimeinen päivä

Heräsin aikaisin aamulla. Ei tehnyt edes mieli kahvia. Nousin ylös ja kävelin keittiöön, jossa joulutähti kajasti pehmeää valoaan. Aloin keittää puuroa. Puuro ei kuulunut pitkään aikaan aamuihini, mutta nyt olen alkanut jo odottaa sitä ihanaa lämmintä tunnetta, joka vatsanpohjalle tulee syömisen jälkeen. 

Laskin vettä kattilaan sytyttämättä valoja, laitoin kattilan liedelle, levyn maksimille ja hiutaleet heti sekaan. Vaikka olen oppinut arvostamaan lämpöä ja pehmeyttä, olen edelleen kärsimätön. Puuron kiehuessa katselin joulutähteä ja mietin, mitä kämppikseni sanoi keittiöstämme. Siellä vallitsee harmoninen tunnelma, ikuinen joulu. Punaiset ikkunankarmit ja keväisen vihreä seinä. Vanha tumma lautalattia. Vienosti pöydän pintaan laskeutuva epäsuora valo – sellainen jota näkee ainoastaan talvisin ja jonka perusteella ei voi päätellä onko aamu, ilta, päivä vai yö. 

Puuro valmistui, kaavin sen lusikalla kattilasta suoraan kulhooni ja istuuduin pöydän ääreen. Harmoninen tunnelma tarttui minuun. Katselin vanhan kirpputorilta ostetun pöydän pintaa: eri kokoisia lovia, pyöreitä kupin jälkiä ja naarmuuntunutta maalia. En muista tarkalleen, mistä pöytä oli peräisin mutta 1920-luvulta se oli. 

Yhtäkkiä huomasin kuvittelevani, millaista kirjailijan elämä mahtoi silloin olla. Yritin katsoa punaisen Marimekon kaitaliinan ja Ikean bambuisten tablettien läpi, nähdä kirjailijan kahvikupin ja ruskean lehtiön pöydän päällä. Kuvittelin kuinka kirjailija raaputti kynnellään raidan pöydän pintaan tuskastuneena ajatustensa jähmeyteen. Näin kuinka märistä vodkalaseista jäi pöydän pintaan vesirinkulat, jotka syöpyivät puuhuun ikuisiksi muistoiksi hauskoista juhlista, jossa ilma oli sakeaa tupakansavusta, likööristä ja naurusta. Huomasin toivovani, että olisin siellä itsekin – siellä missä oli vain kynä ja lehtiö, missä suosio mitattiin sanojen terävyydellä ja pöydälle sai läikyttää sydämensä kyllyydestä. 

Nykyaika on minusta liian monimutkaista ja liian varovaista. On pöytäliinoja, kaitaliinoja, vahakankaita, tabletteja, lasinalusia – kaikkea, jolla voi päällystää ja vuorata sen, mitä pitää arvokkaana. Liian suojelevaa. Minä haluan läikyttää! Haluan vesirinkuloita pöydän pinnassa, mustelmia reidessä, hajonneita maljakoita ja kokoonparsittuja sukkahousuja. Haluan, että lattiaan jää reikä, jos tuoli kaatuu ja minuun arpi, jos minä kaadun. Haluan olla paljas, avoinna elämälle ja sen jättämille jäljille! Jos minun puurokulhoni on niin kuuma, että se lämmittää itseni lisäksi pöydän pinnan, eikö se kerro vain siitä, että se on onnistunut tehtävässään? Haluan, että minussa ja tavaroissani on jotain, mitä muistella sitten kun juhlat ovat ohi.