Onnistuin taas päättömästi ihastumaan. Ollaan viestitelty on-off mielessä varmaan reilu puolen vuotta, kertaakaan kuitenkin tapaamatta. Aina tapaamiset on peruuntuneet jomman kumman osapuolen toimesta. Lisäksi miehen lähisukulaisia on tuntunut tippuvan kuin kärpäsiä tämän kevään aikana niin ei oikein mieskään ole ollut deittailutuulella.

No kuitenkin viime viikolla sitten päätettiin vihdoin, että tavataan. Olin lähdössä viikonloppulomalle torstaina, joten sovittiin näkeminen keskiviikko illalle. 

Tiedättekö sen tunteen kun näet jonkun ihmisen ekaa kertaa ja samantein tuntuu, että tää on just se mun juttu? Tämän miehen kanssa kävi juuri näin. Kyllä tiesin entuudestaan miltä mies näyttää, mutta jotenkaan en osannut ajatella asiaa sen kummemmin ja meinasi kyllä mennä jalat alta kun käveli bussista ulos hymyillen.

Meillä ei ollut mitään awkward tilannetta, vaan heti juteltiin kuin parhaat kaverit ja vitsiäkin lensi. Ja se suudelma, ei jumalauta! Siis jotain ihan käsittämätöntä…

Sovittiin, että nähdään kun tulen reissusta takaisin, ei olla nähty. Lupasi, ettei tule katoamaan, mutta en ole kuullut miehestä sitten maanantain. Luulin, että tämä olisi ollut vihdoin mun vuoro, mutta nyt surkuttelen yksinäni ja mietin mikä taas meni vikaan.

On se kiva tippua taas maanrakoon lenneltyään viikon yläilmoissa. Mutta ei voi mitään, elämä jatkuu. Pitää vaan rakentaa ne tikkaan, että pääsee kiipeämään takasin maanpinnalle.