Totuus elämästä lomaparatiisissä
”Teidän elämä vaikuttaa ihanalta.”
”Kumpa itsekkin pääsisi taas etelään lomailemaan.”
”Elätte mun unelmien elämää.”
” Teillä ei varmaan koskaan ole tylsää.”
Olen saanut tämän tyyppisiä kommentteja viimeaikoina paljon Instaan, jonne päivittelen melko aktiivisesti kuvia elämästämme, maisemista, perheestä ja tuttavista. Tulen iloiseksi siitä, että Instagramini nähdään huolettomana, auringon täyteisenä unelmien elämänä, sillä onhan se sitä aina joskus. Rehellisyyden nimissä myönnettäköön kuitenkin, että jaan Instassa vain hyvin pienen palan meidän todellisesta elämästämme. On totta, että elämään mahtuu fiestaa, paelllaa, auringonlaskuja, viinihiprakoita, hellehattuja ja onnellista naurua. Suurempi totuus on kuitenkin se, että elämään mahtuu myös aika paljon niitä asioita, joita en kuvaa tai jaa somessa. Se on sitä elämää, jota pääasiassa elän.
Jos lisäisin istaan kuvia meidän päivittäisestä arjestamme en usko, että monikaan teistä kävisi tililläni kyllästymässä viikkoa pidempään. Ei kukaan jaksa innostua sekaisesta olohuoneesta, kauppareissuista tai pyykkipäivistä.
En kirjoita tätä postausta boheemista rantakahvilasta. En istu siron pöydän äärellä jalat somasti ristittyinä. Hiukseni eivät liehu tuulessa, eikä päässäni ole hellehattua. Sen sijaan istun omassa sotkuisessa olohuoneessani. Lattialla lojuu lapsen sukat vaikka olen varma, että olen jo muutamaankin kertaan kyseisen sukkaparin vienyt pyykkikoriin. Pöydällä on mieheni aamuinen kahvikuppi. Huokailen kyllästyneesti ja nalkutan miehelleni mielessäni, kunnes huomaan kirjahyllyn päällä lojuvan oman kuppini.
Lähden kohta kauppaan. Se ei tarkoita idyllisiä hedelmätoreja eikä edullisia, satokauden kasviksia. Se ei tarkoita myöskään tuoreelta leivältä tuoksuvaa leipomoa, ei lämmintä leipää eikä koristeellisia leivoksia. Kauppareissu on kauppareissu eli tylsä riippumatta siitä siitä mistä päin maailmaa sen suoritat. Todennäköisesti harhailen taas kerran pitkin hyllyvälejä osaamatta ostaa oikein mitään järkevää. En tule tälläkään kertaa löytämään raesokeria enkä leivinjauhetta. Kassalla jonotan vartin vain huomatakseni, että kortti ei toimi ja käteistä ei tietenkään ole.
Tänäänkään en lounasta hienossa ravintolassa. Ei tapaksia eikä mereneläviä. En juo lounaan kera punaviiniä, enkä flirttaile komealle tarjoilijalle. Sen sijaan syön lounaan kotona juoden lasillisen maitoa ja syöden omaa versiotani paellasta: hieman pohjaan palanutta riisiä ja hampaiden välisä narskuvia katkarapuja. Kuuntelen miten lapseni taas tälläkin aterialla jaksaa narista pöydän antimista. Hänellä ei ole nälkä, saati jano. Hän ei tykkää ruoasta. Hän haluaisi pannukakkua. Miksei me koskaan syödä pannukakkua? Voidaanko eilen syödä pannukakkua? Kaikki muut syö aina pannukakkua. Hän istuu tapansa mukaan pöydän ääressä lähes tunnin.
Eilen satoi vettä koko päivän, tänään paistaa aurinko. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisi lämmin, eteenkään sisällä. Olen totta puhuen palellut viimeisen kuukauden. Kivikerrostalo on kylmä ja kolea. Puen päälleni villasukat ja pitkähihaisen paidan, joka tuntuu ihoa vasten nahkealta. Lapsi kulkee päivät villapipo päässään ja räkää nenässään. Mies hörppii kaiken aikaa kuumaa teetä ja vaikuttaa erikoisen hilpeältä. Olen aika varma, että teen joukossa on muutakin kuin loraus hunajaa.
Asumme meren rannassa, joten voisi ehkä luulla, että iltaisin kävelemme rakastuneina käsikädessä katsellen miten jälkikasvu kirmaa onnellisena auringonlaskun värjäämällä rantahiekalla. Todellisuudessa olemme nihkeässä asunnossamme. Minä ja mieheni nahistelemme. Miestäni ärsyttää kun olen taas lainannut hänen parasta villapaitaansa ilman lupaa ja itseni suututtaa hänen tapansa avata uusin maitopurkki aina enimmäisenä. Lapseni puolestaan ei haluaisi mennä nukkumaan eikä syödä iltapalaa. Hän ei mielellään pesisi hampaitaan eikä pukisi yöpaitaa päälleen. Sen sijaan hän haluaisi järjestää suuret juhlat, leipoa kakun, juosta päättömänä ympäri huushollia, seistä päällään, lähteä huvipuistoon, sirkukseen tai raketilla kuuhun.
Kun lapsi vihdoin nukkuu voisi olla mukavaa istuskella aikuisten kesken parvekkeella. Jutella kaikessa rauhassa, juoda ehkä lasi punaviiniä, ottaa hetki rennosti. Kävelen jo kohti parveketta, mutta avattuani parvekkeen oven muutan mieleni. Täysinäinen pyykkiteline, kaksi fillaria, hiekkalelut, lapsen puoliksi syöty paahtoleipä ja simpukkakokoelma pitkin lattiaa. Käännyn ympäri, toivotan miehelle hyvät yöt ja menen yksin sänkyyn. Sängyssä avaan Instagramin. Katselen ennen nukahtamista muiden ihmisten kuvia heidän täydellisiltä vaikuttavista elämistään. Voi kun omanikin olisi samanlaista.