Kerjäläisen lapsuus

Taas tuo sama nainen kerjäämässä rahaa sylivauva käsivarsillaan. Siinä hän istuu. Märällä nurmikolla kapaloitu lapsi käsivarsilla, edessään likainen kahvikuppi kolikoita odottaen. Nainen on suurinpiirtein ikäiseni. Hän siinä, nuhjuisena ihmisten halveksuvien katseiden alla. Minä, uusi neule ylläni, viemässä lastani yksityiseen päiväkotiin.

Mietin miltä tuntuisi kerjätä?  Nöyrtyä ja myöntää oma huono-osaisuutensa. Turvautua viimeiseen vaihtoehtoon. Ansaita leipä ihmisten säälistä. Toiset äidit kahviloissa cappuccinoaan hörppien. Nauravina, huoliteltuina. Siististi puetut lapset ryhdikkäästi pöydän ääressä istuen.  Yksi nuhjuisena ja kylmissään kuluttamassa elämänsä parhaita vuosia yrittämällä selviytyä.

Ajatuksista herää säälin tunne sekä halu auttaa, tehdä jotakin hyödyllistä. Kuljen naisen ohi, hymyilen ja annoin kolikot taskustani. Rahat eivät korjaa tilannetta, mutta auttavat hetkeksi helpottamaan omaa riittämättömyyden tunnetta, kunnes tulee seuraava päivä ja sama nainen istuu lapsineen onnettoman näköisenä uusien kolikoiden toivossa.

Mietin, miten  tämä nainen on tähän tilanteeseen ajautunut? Saan vastauksen kysymykseen seuraavana päivänä kävellessäni kaupungin vanhoja katuja pitkin.  Noin kymmenen vuoden ikäinen, laiha, pitkä, mustatukkainen, kaunis lapsi. Pienellä jakkaralla isoa harmonikkaa soittaen.

Astun sisään kahvilaan, valitsen ikkunapäydän. Tilaukseni jälkeen kysyn tarjoilijalta  tytöstä. Mustalainen, hän sanoo päätään puristellen. Koulun käynnin sijaan soittaa kadulla harmonikkaansa päivittäin, kerjää rahaa ja varastaa!

Katson tyttöä. Hän soittaa taitavan näköisesti vanhaa soitintaan. Lapsi näyttää melko iloiselta. Hänelle kadulla soittaminen on normaalia, siinä missä omille lapsillemme on tuossa iässä normaalia opiskella plus- ja miinuslaskua. Luultavasti tytön omat vanhemmat ovat kasvaneet aikuisiksi tehden tuota samaa, kunnes ovat vaihtaneet harmonikan sylivauvaan. Toivon, että ketju katkeaisi tytön kohdalla. Tuskin tapahtuu. Ihminen, joka ei ole koulun penkkiä nähnytkään on aika heikoilla mahdollisuuksien suhteen. Päätän, että en enää  anna rahaa kerjäävälle naiselle kuin tuolle tytöllekkään. En halua olla penninkään vertaa osana edesauttamassa sukupolvelta toiselle siirtyvää mallia, jossa on hyväksyttävää kasvaa aikuiseksi kadulla, raskaan harmonikan alla istuen.

Kommentit (3)
  1. Kata/Edustusrouvan päiväkirja
    30.10.2019, 09:30

    Vastaavia mietteitä nousee mieleen ihan päivittäin. Toisten lapsuus kuluu tienvarressa kauppaamassa nenäliinoja tai puhdistamassa auton ikkunoita pikkurahan toivossa kun samaan aikaan omat lapseni kulkevat koulubussilla yksityiskouluunsa.

    En itse oikein enää tiedä mikä olisi se oikea linja tai paras tapa toimia. Alkuun annoin toisinaan rahaa lapsillekin. Myöhemmin pääasiassa vain niille aikuisille miehille ja naisille jotka eivät syystä tai toisesta selkeästikään voineet tehdä töitä vaan olivat täysin toisten ihmisten hyväntekeväisyyden varassa. Nykyään linjani on olla antamatta rahaa ollenkaan koska tuntuu lähes mahdottomalta tehdä päätöstä siitä ketä monista kerjäläisistä tukea. Taloudellisen tilanteen heikennyttyä kaduilla on täällä ihmisiä paljon aikaisempaa enemmän, myymässä sitä sun tätä tai sitten ihan vain pyytämässä rahaa. Kiusaus on suuri antaa heistä jokaiselle jotakin, mutta eihän siitä mitään tulisi eikä se pitemmän päälle auttaisikaan. En kuitenkaan myöskään oikein näe toivoa sellaisesta rakenteellisesta ratkaisusta joka antaisi jokaiselle tämän maan kerjäläiselle työpaikan tai edes katon pään päälle. Arvaan, että joidenkin ihmisten elämä kuluu kaikkinensa näin, kadulla likaisissa vaatteissa pikkurahaa kerjäämässä. Se on minusta ihan lohduttoman surullista.

    1. Maailma on ihan hirveän epäreilu paikka! Myös itse toivoisin voivani auttaa ihan jokaista. Se ei kuitenkaan ole mahdollista, joten olen valinnut kohteen, johon lahjoitan rahaa kuukausittain. Yritän muistuttaa itseäni, että parempi niin kuin antaa rahaa kadulla kerjääville. Toisaalta ajattelen miltä tuntuisi, jos itselläni ei olisi muita vaihtoehtoja kuin kerjätä rahaa kadulla, jotta saisin lapselleni ruokaa. Miltä tuntuisi ohi kävelevät ihmiset, jotka viis veisaisivat minusta ja nälkäisestä lapsestani. Ajatus on niin surullinen, että olen jo muutaman kerran lipsunut päätöksestäni olla antamatta rahaa kerjääville.

      1. Kata/Edustusrouvan päiväkirja
        31.10.2019, 13:17

        Mekin autamme kokonaisvaltaisemmin epävirallisesti paria perhettä, tuemme virallisemmin useampaa eri kohdetta ja ihan jo mieheni työn kautta perheemme pyrkii tekemään jotakin sille epätasapainolle ja epäreiluudelle mikä maailmassa vallitsee. Mutta kyllä jokainen kadulla kerjäävä lapsi silti koskettaa ja surettaa.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *