Älkää vain olko kuin kotonanne!

Elän kaikin puolin kummallista aikaa. Olen fyysisesti Puolassa, mieli  Espanjassa. Mikään ei ole enää varmaa paitsi se, että vuokrasoppari on päättymässä samoin kuin mieheni työsoppari. Espanjaan emme voi tällä hetkellä mennä, joten koitamme päästä ensin Suomeen.  Yritän nauttia joka hetkestä Gdanskissa, sillä milloin tahansa voi tulla tieto lennoista joilla pääsemme kotimaahan. Puolet matkalaukuista on jo pakattu äkkilähdön varalle.

Kaikki tämä tarkoittaa sitä, että saatamme lentää Suomeen minä hetkenä hyvänsä. En ole ihan vakuuttunut siitä, että läheisemme ovat todella ymmärtäneet mitä tuleman pitää.  Tulemme majoittumaan heidän koteihinsa todennäköisesti kuukausiksi! Roudaamme matkalaukku tolkulla tavaraa heidän vierashuoneisiinsa. Valtaamme vessat ja kylpyhuoeet. Sotkemme ja metelöimme. Mieheni lojuu kalsareissaan vaikka kukaan ei ole varsinaisesti kehoittanut olemaan kuin kotonaan.

Toisaalta, mulla on vahva luotto tukiverkkoomme, sillä tämä ei ole suinkaan ensimmäinen kerta kun palaamme maailmalta kodittomina ja työttöminä. Tää kuvio on varmaan monen läheisen mielestä jo kyllästymiseen asti nähty. Olemme palanneet milloin mistäkin reissusta, aina  varmoina siitä, että kotimaassa on paikka jonne palata. Tämä kerta ei tule olemaan poikkeus.

Kuka tietää, ehkä olemmekin jo huomenaamulla karistamassa Puolan pölyjä teidän eteisen matollenne. Joten äiti, jos luet tämän tekstin voisitko varmistaa, että kotona on seuraavien viikkojen aikana ruisleipää ja juustoa?  Anoppi, varaisitko muutaman pullon ylimääräistä punkkua ja iltaselle aikaa hienostuneeseen siemailuun?

Kaikki te muut rakkaat, nähdään toivottavasti pian! Muistattehan, että tekisimme saman vuoksenne koska vain?