Äiti tuu kattoon!!
”Äiti tuu kattoon”
Lause, jota vihaan ja rakastan. Se on sellainen lause, jonka pyyntöä useimmiten noudatan äärimmäisen mielelläni. Välillä taas tekisi mieli reagoida vastaamalla: ” En oo vittu tulossa”
Tänään on ollut sellainen päivä. Se sellainen päivä, jolloin mikään homma ei suju eikä etene. Sellainen päivä, jolloin joka hemmetin asia pitää keskeyttää sata kertaa, koska lapsi tarvitsee läsnäoloa.
Homma alkoi jo kukonlaulun aikoihin. Olin aloittamassa aamupalan valmistamista kun olohuoneesta kuului huuto.
” Äiti tuu kattoon!”
Lapsi roikkui sohvalta pää alaspäin. Hymyilin, kehuin ja poistuin jatkaakseni hommiani. Ehdin hädin tuskin keittiöön kun lapsi jo vaati palaamaan.
” Äiti tuu kattoon!”
Käännyin ympäri ja palasin katsomaan kuinka lapsi hyppi tasajalkaa. Hurrasin ja taputin niin kuin asiaan kuuluu. Kehuin lastani mielettömästä osaamisesta, jonka jälkeen yritin palata aamupalan pariin. Ehdin jo melkein avata jääkaapin oven kun lapsi huusi taas.
”Äiti tuu kattoon!”
Esitin hetken etten kuulisi. Ehkä noin kolmannella huudolla oli pakko vastata tuntien hieman huonoa omatuntoa läsnäolottomuudesta. Kävelin jo hieman ärtynein askelin olohuoneeseen tiedustelemaan lapsen asiaa. Hän piirsi. Halusi näyttää kaikki kahdeksan piirrostaan, jotka olivat identtisesti samannäköisiä. Kehuin ja salpautin hengitykseni jokaisen piirroksen kohdalla. Sitten palasin keittiöön lapsi kannoillani.
”Äiti kato, kun syön porkkanaa. Äiti kato, puhallan kuplia maitoon. Äiti kato mun leipä näyttää dinolta. Äiti katoitko? Äiti kato kierin pöydän alla, liiskaan mustikan mattoon ja kolautan pääni tuolin jalkaan. Äiti kato mun kieli on sininen. Äiti katoitko? Äiti kato. Äti, äiti, äiti kato!”
Ja minähän katsoin. Katsoin niin paljon, että niskat tulivat kipeiksi kun kääntelin päätäni ympäriinsä katsellen miten kolmen vanha oli kaikkialla ja koko ajan. Sitten tuli se olo. Se olo, jolloin tekee mieli ilmoittaa, että en jumalauta kato enää mitään! Se sellainen olo, jolloin haluaisi pistää kädet silmille ja juosta sokkona makuuhuoneen peiton alle varmistaen, ettei kuule eikä nää muuta kuin peiton lohduttavan kuvioinnin.
Siellä tunkkaisen peiton alla onkin sitten hyvä miettiä hetki omaa reaktiotaan. Sitä kuinka joskus turhauttaa se, että joutuu keskeyttämään yksinkertaisen arkiaskareen kymmenettä kertaa. Ja sitä miten välillä ärsyttää se, että 5 minuutin asiaan kuluu lähes tunti!
Välillä kyllästyttää se elämän mittainen sama saakelin yritys ehtiä keittiöön asti, ennen kuin joku huutaa. Silloin tekisi mieli unohtaa kaikki arjen hommat, luovuttaa ja istua lopullisesti alas. Antaa hämähäkkien kutoa verkot korvalehdestä olkapäähän. Olla vaan ja toljottaa lapsen temppuja niin, että silmät verestävät. Olla niin hemmetisti läsnä, ettei tarvitsisi enää miettiä kuinka paljon pitää olla läsnä, että on varmasti tarpeeksi läsnä.