En jaksa enää valittaa

Yhtenä päivänä kuljin kaupassa ja huomasin huokailevani. Voi voi, eikö täällä tosiaan ole tämän parempaa valikoimaa hapankaalia?  Tämäkin vielä, mitähän seuraavaksi? Jatkoin kaupan hyllyjen välissä raahustamista mieli apeana. Käänsin suupieliäni vielä rahtusen alemmaksi, jotta jokainen ohikulkija varmasti näkisi, kuinka mua koetellaan. Menin kassalle, kaivoin taskusta ryppyisen kympin ja moikkasin kassaneitiä ilottomasti. Ja oliko S-etukorttia, nainen pleksin takaa tiedusteli. Huokaisin taas ja kerroin senkin olevan hukassa, aivan niin kuin minäkin. Huokailin  kuin se olisi elämäni ainut tarkoitus. Puolituttu, joka jonotti takanani kutsui mua iloisesti nimeltä.  Mitäs se Jenna siellä niin huokailee? Olin jo sanomassa jotakin hapankaalista ja elämän kurjuudesta, kunnes tajusin oman naurettavuuteni. Ymmärsin, että nyt menee pikkasen överiksi.

Olen Koronan varjolla ikään kuin antanut itselleni luvan olla naama väärinpäin. Aivan kuin kaikista maailman ihmisistä juuri mulla olisi nyt painavin syy alakuloon. Elämä Puolassa päättyi ehkä liian nopeasti ja Espanjaan muutto saattaa olla vaakalaudalla, mutta auttaako se asiaa, että kuljen täällä ankeuttajana pilaten oman sekä muiden mielialat?

En jaksa enää valittaa. Ei huvita murehtia, eikä jossitella. En viitsi enää odottaa ja voivotella tilannetta. En halua kirjoittaa enää yhtäkään apaattista tekstinpätkää luonnoskansioon.  Ei tunnu enää hyvältä kulkea naama väärinpäin ja narista kaikesta: hapankaalista  oluen hintaan. En halua enää olla se parka, jonka elämä aurinkorannoilla vaihtui pakkasiin ja pimeyteen. Mielummin olen se, joka ei ehkä päässytkään etelään, mutta lähtikin räkä poskella hiihtämään, söi ruisleipää, nautti rakkaiden ihmisten seurasta ja otti seuraavan haaveen toteutukseen pitkältä unelmalistaltaan.