Korona on mieheni vika.

Haluaisin olla se hyvää henkeä, fiilistä, rohkaisevia sanoja ja tsemppaavia postauksia näpyttelevä rouva positiivinen. Olisi upeaa kirjoittaa tänne kuinka olemme perheen kesken karkeloineet iloisina, leiponeet, lukeneet ja laulaneet aamusta iltaan pienessä kerrostalo kämpässämme. Olisi hienoa kertoa teille, kuinka otamme nyt ilon irti ajasta perheen kesken toinen toistamme tukien ja tilanteen hyväksyen.

Valitettavasti totuus on kuitenkin se, että musta ei viime päivinä ole oikein ollut positiivariksi. Eilen, juuri ennen nukkumaanmenoa haistatin miehelleni vitut, koska väsyneenä järkeilin, että Korona on hänen syytänsä, niin kuin myös se, että emme pääse Puolasta pois vaikka haluaisin.  Mielestäni ei ollut liikaa pyydetty, että hän nyt jostakin hommaisi itselleen luvat lentää pienkonetta tai vaihtoehtoisesti opiskelisi  merenkulkutaitoja sillä välin kun itse istuisin sohvanpohjalla naama väärinpäin valittaen ja ruikuttaen. Kiukuissani päätin nukkua yksin. Kiukuttelin jopa nukkuessani. Näin unta, että mieheni oli lähtenyt Suomeen ilman mua. Heräsin keskellä yötä raivoissani! Uni oli niin todellinen, että potkin peiton vihaisesti pois päältäni ja ryntäsin tarkistamaan onko hän yhä asunnossa. Siinä hän nukkui, rauhallisena ja tietämättömänä vaimonsa yöllisestä kiukusta.

Myös lapsi tuntuu aistivan huonon ilmapiirin tai sen, että jotakin erikoista on meneillään. Hän vaatii huomiota ja läheisyyttä normaalia rutkasti enemmän, tarkalleen ottaen joka herran minuutti. En käy edes kusella yksin, tilaa on juuri ja juuri sen verta, että pystyn hengittämään. Tämä saa jo valmiiksi tukalan olon vielä tukalammaksi.

Mielentilaa ei kohota ollenkaan se, että lojun päivästä toiseen tämän näköisenä:

Joku Pikku- Kalle vitsaili väkiluvun kasvusta kotona vietettyjen viikkojen jälkeen…  Pitää varmasti paikkansa niiden kohdalla, joiden pitkätkalsarit eivät ole homehtuneet ihoon kiinni…. Romantiikkaa on täällä yhtä paljon kuin Koronaan rokotuksia.

Jos joku keksii jotakin positiivistä sanottavaa niin nyt tulisi tarpeeseen.  Tiedän, että negatiivisuus ei auta asiaa. Päinvastoin. Tiedän myös, että nämä asiat joita tässä näpyttelen ovat pieniä ja mitättömiä, tuskin edes valittamisen arvoisia. Mulla on nyt kuitenkin tarve valittaa ja olla huonolla tuulella. Ajattelin pysyä pettymyksen ja menetettyjen tulevaisuuden suunnitelmien aiheuttamassa  vitutustilassa hetken. Oikeastaan ei ole vaihtoehtoja. Juuri nyt en vain pysty mihinkään muuhun. Lohduttaudun sillä, että yleensä tälläinen olotila ei kauaa kestä,  joten olen nyt hetken rauhassa huonontuulinen, palaan kun olen keksinyt jotakin mukavampaa kirjoitettavaa.