Kun hyväosaisuus hävettää

Päivä on kuumimmillaan, hiekka polttelee parkkiintumattomien jalkapohjieni alla. Juoksen meriveden viilentämänä takaisin rantatuolilleni. Korkkaan kylmän juoman ja asetun mukavasti päivänvarjoni alle. Yhtä-äkkiä luokseni saapuu mies. Hän kantaa mukanaan isoa kasaa lippalakkeja sekä aurinkolaseja. Heilutan päätäni ja sanon no thanks.

Mies siirtyy seuraavan auringonpalvojan luokse. Katselen aurinkotuolistani miehen loittonevaa selkää. Kädet täynnä kantamuksia, selässä rähjäinen reppu. Tekisi mieli juosta perään, ojentaa kylmää juomaa ja tarjoutua auttamaan kantamusten kanssa. En kuitenkaan tee elettäkään noustakseni vaan istun aloillani katsellen kuinka mies katoaa jonnekkin aurinkovarjojen uumeniin.  Hetken päästä huomaan toisen kauppiaan. Hän kulkee aurinkotuolien välissä hikipisarat otsallaan. Nuori mies  kävelee edestakaisin pitkin rantaa yrittäen kaupata auringonottajille sinnikkäästi tuotteitaan.

Aikamme jaksamme olla kohteliaita, hymyillä ja reagoida. Mitä useampi kauppias osuu kohdalle sitä ilmeettömämmiksi kasvot muuttuvat. Ei hymyä, ei katsekontaktia, ei reaktioita. Siinä missä kauppiaat ovat muuttuneet näkymättömiksi on hyväosaisuudesta tullut sitäkin näkyvämpi. Niin näkyvä, että se alkaa hävettämään. Hävettää pitää hyvinvointia itsestäänselvänä, hävettää maailman epäreiluus ja hävettää käsitys itsestämme: olemme niin saakelin varakkaita, että meillä on varaa jopa ärsyyntyä heistä, jotka häiritsevät yrittämällä selviytyä.