Laulu ulkosuomalaisuudesta

Suomen lomamme lähenee loppuaan. Viimeiset päivät ennen lähtöä saavat usein aikaiseksi tietynlaisen vellomisen tarpeen. Tekee mieli kuljeskella tärkeissä paikoissa ja nähdä ihmisiä ikään kuin viimeistä kertaa. Tekee mieli hypätä kylmään järviveteen, istua torin laidalla ja valvoa myöhään, vain jotta voisi kokea Suomen ainutlaatuisen kesäyön.

Alakulosta ja jo orastavasta ikävästä huolimatta on kaiken saanut -olo. Sellainen olo, kuin olisit viettänyt saman ihmisen kanssa hieman liikaa aikaa, jonka seurauksena tekee mieli ottaa etäisyyttä. Kylläinen, täysin valmis olo, jonka myötä tietää, että on aika lähteä.

Tästä kaikesta halusin kirjoittaa postauksen. Teki mieli sanoa jotakin haikeamielistä, kertoa lähtemisen aiheuttamasta alakulosta, avata hieman ulkosuomalaista sydäntäni.

Sen taatusti olisinkin tehnyt, ellen olisi sattumalta kuullut erästä laulua. Kyseinen laulu on kuin suoraan omista hieman toisaikaisista ajatuksistani kirjoitettu. Olen hyvilläni kuullessani tämän laulun, sillä nyt voin velloa lähtemisen tunnelmissa asianmukaisen musiikin kera. Tämän paremmin en osaisi itse kuvailla sitä tiettyä olotilaa, häivähdyksen omaista puristavaa tunnetta, jonka ulkosuomalaisuus aina silloin tällöin aiheuttaa.