Mielen vuoristorata
Välillä tuntuu siltä kuin päänsisäinen vuoristorata kiitäisi kiskoillaan pikkasen turhan lujaa. Mieli on onnellinen, helpottunut ja kiitollinen. Seuraavassa hetkessä olenkin jo kiitolaskussa kohti pettymystä, kiukkua ja turhautumista. Olen aina ollut mieleltäni ailahtelevainen. Koen hyvät ja iloiset asiat valtavina onnellisuuden tunteina, jolloin mielen valtaa loputon energia, ilo ja keveyden tunne. Toisaalta, pystyn uimaan myös todella synkissä vesissä. Murheet voivat paisua valtamerien kokoisiksi. Kun mieli on maassa tuntuu siltä ettei mikään kiinnosta, haluaisin vain velloa inhossa kaikkea kohtaan ja olla rauhassa apaattinen.
Tälllaiset erikoiset ajat ovat omiaan lisäämään kierroksia pääni vuoristoradalla. Kun elämä on hieman levällään enkä pysty löytämään tuntuvia tarttumapintoja ailahtelee mielialat entistä enemmän. Hetkessä koen olevani vapaa kuin taivaan lintu, jolle tulevaisuus on täynnä avoimia ovia. Tuntuu siltä, kuin voisin tehdä mitä vain, olla onnellinen loputtomiin. Seuraavassa hetkessä olenkin jo allapäin. Tuntuu ahdistavalta elää tietämättömyydessä. Tuntuu kuin hukkaisin aikaani. Aivan kuin joku veisi multa kallisarvoisia päiviä ja kokemuksia. Vellon samassa pisteessä enkä pääse eteen enkä taaksepäin.
Toivon usein olevani tasaisempi persoona. Jos saisin valita yhden superkyvyn valitsisin oman mielenhallinnan. Elämä olisi helpompaa jos voisin askeltaa tasaisin askelin. Olen yrittänyt löytää tavan, jonkun konstin hallita mieltäni. En ole toistaiseksi onnistunut. Asiaa ei auta se, että ailahtelevan mieleni lisäksi olen hätäinen, levoton ja äkkipikainen. Teen valinnat ja ratkaisut nopeasti, innostun helposti ja ryhdyn toimiin ajattelematta. Nämä ominaisuudet hankaloittavat sisäisen harmonian saavuttamista.
Joskus kuvittelen, että mieliala on oma päätös. Luulen pystyväni hallitsemaan ylitse tursuavaa onnen tunnetta tai lamauttavaa alakuloa. Erityisesti silloin kun mikään ei kiinnosta paskaakaan, yritän vaikuttaa mieleeni. Muistutan itseäni elämän hyvyydestä. Pyrin positiivisuuteen ja mukavien asioiden näkemiseen. Harvoin kuitenkaan onnistun tässä. Kun en onnistu yritän muuttaa itseäni muilla tavoilla. Ei ole kauaakaan aikaa kun ilmoitin aloittavani mielenhallinta kurssin. Ennen sitä olin lähdössä retriitille vuoristoon. Viime aikoina on mielessä pyörinyt Lapin vaellus. Voisin vaeltaa tuntureilla itseäni etsien. Olen lukenut mielenhallinta opuksia, juonut rauhoittavaa yrttiteetä ja tehnyt rentoutumisharjoituksia. Olen vähentänyt ruokavaliosta sokereita, tähdännyt säännölliseen liikuntaan sekä riittäviin yöuniin. Olen pyrkinyt laskemaan kymmeneen, harkitsemaan ja hidastamaan.
Joskus puuduttaa olla tyytymätön omaan itseensä. Milloin tulen siihen ikään, että voin hyväksyä itseni hyvässä ja pahassa? Milloin voin olla rauhassa niin hemmetin onnellinen etten edes muista miltä onnettomuus tuntuu? Milloin voin olla huonolla tuulella niin, ettei tarvitse teeskennellä hymyä? Milloin opin hyväksymään, ettei mielentilaan aina löydy syyllistä muualta Koronasta, väsymyksestä, stressistä. Voisinko olla onnellinen tai onneton vain siksi, että olen ja hyväksyä sen?