Nyrkkeilevä suomalaisnainen
Harrastaminen on aina ollut mun juttu. Koko ikäni mulla on ollut vähintäänkin yksi harrastus. Ennen äidiksi tuloa mulle sanottiin usein, että kyllä se sunkin harrastaminen loppuu kun saat lapsia. Ihmettelin jo silloin, miksi äitinä pitäisi luopua asiasta, joka tuo itselleni niin valtavan paljon hyvää mieltä ja energiaa?
Koitti aika, jolloin ensimmäinen lapseni syntyi. Lähipiiri tiedusteli vieläkö maltan käydä harrastuksissa kun kotona odottelee pieni vauva. Jostain syystä mulle tuli sellainen olo kuin harrastamistani jopa hieman paheksuttiin. Totuus oli kuitenkin se, että vietin keskosvauvamme kanssa useat kuukaudet sisätiloissa. Kun mies saapui kotiin suorastaan juoksin ovesta ulos milloin futistreeneihi milloin nyrkkeilemään. Omalla kohdallani harrastusten merkitys korostui entisestään äidiksi tulon jälkeen. Se oli mun omaa aikaa, jolloin keskityin vain itseeni ja omaan tekemiseeni. Treenien jälkeen jaksoin taas paremmin istua tunteja sohvalla ihokontaktissa vauvan kanssa, pumpata maitoa ja hyssytellä itkuista lasta. Liikuntahetket oli myös sitä aikaa jolloin unohdin murehtia keskoslapsemme terveydestä ja hyvinvoinnista.
Ulkomaille muutettuamme ihmiset alkoivat taas olemaan melko kiinnostuneita harrastuksistani. Multa on useaan kertaan tiedusteltu, aionko jatkaa futista tai nyrkkeilyä Puolassa. Heti muuttomme jälkeisen alkuhässäkän jälkeen aloin etsimään itselleni harrastuksia. Jälleen kerran sekavan elämän äärellä tuntui siltä, että on aivan välttämätöntä löytää harrastus, jonne voisin mennä aivan yksin ja unohtaa arjen haasteet. Elämä uudessa maassa oli aika sekamelskaa, joten tuntui hyvältä, että haasteiden keskellä oli muutama tunti, jonka aikana tehtävälistan voisi unohtaa ja keskittyä johonkin aivan muuhun. Kaiken lisäksi ajattelin harrastamisen olevan mitä loistavin keino tutustua uusiin ihmisiin kaupungissa, jossa en tuntenut vielä ketään.
Melko pian löysinkin itselleni nyrkkeilysalin, jota päätin kokeilla. Otin yhteyttä saliin tiedustellakseni hieman uuden harrastuksen aloittamisesta. Sähköposteihin ei vastailtu ja puhelut olivat mahdottomia kielimuurin vuoksi. Ei auttanut muu kuin pakata kamat ja lähteä paikan päälle tsekkaamaan tilanne. Saavuin erikoisen näköisen rakennuksen luokse. Google Maps ilmoitti mun olevan perillä. Kiersin rakennusta ympäri, mutta en löytänyt oikeaa sisäänkäyntiä. Tiedustelin asiaa ohikulkijalta, joka ystävällisesti osoitti mulle talon alle johtavia ränsistyneitä portaita. Epäröin hetken ennen kuin avasin narisevan oven. Sisällä oli pimeää ja suoraan sanottuna paskasta. Astuin sisään ja kävelin haisevaa käytävää pitkin tiskille, jonka takana istui tatuoitu mies katse kännykässä.
Hymyilin hieman liian iloisesti ja tervehdin miestä kimeällä äänellä. Mies nosti haluttomasti katseensa kännykästään ja katsoi mua kysyvästi. Olin hieman hermostunut. Aloin nopeasti selittämään asiaani aivan järkyttävällä englannilla. ( Aina kun hermostun aivojeni kielioppi lohkolle tapahtuu jotakin kummaa) En tiedä miksi, mutta hymyilin koko ajan kuin idiootti selittäessäni, että olen Jenna Suomesta, tulin nyrkkeilemään, olisi kiva löytää uusia kavereita. Missä voin vaihtaa vaatteeni? Olen Suomesta enkä siis puhu puolaa. Puhutko muuten englantia? Hauska tutustua, toivottavasti meistä tulee hyvät ystävät. Osallistuisin mielelläni alkavalle nyrkkeilytunnille, kiitos. Mies katsoi mua epäuskoisesti. Hän puhui huonoa englantia sanoessaan, että tämä on nyrkkeilysali täällä ei aerobicata. En ehtinyt vastata kun mies jo jatkoi. Hän kertoi, ettei hänen salillaan ole naisten pukuhuonetta, koska nyrkkeily ei varsinaisesti ole naisten laji. Hän otti kännykän käteensä ja jatkoi sen selaamista ikään kuin en enää seisoisi tiskin äärellä vaaleanpunainen treenikassi selässäni.
En voinut uskoa korviani, hetken jo luulin, että mies vitsailee, mutta hänen olemuksessaan ei näkynyt merkkejäkään veikestä läpän heitosta. Nielaisin hyvin kuuluvasti. Rykäisin kerran ja melko ohuella äänellä vikisin sekavalla englannilla jotakin alkavasta tunnista, johon haluaisin kovasti osallistua. Mies huokaisi muka pitkästyneesti, ikään kuin minä, vikisevä, pieni ponihäntäinen suomalainen tuhlaisin hänen kallisarvoista aikaansa. Tämä vuoden asiakaspalvelija nousi tiskin takaa ja osoitti mulle sekaista siivouskomeroa, joka haisi huonosti kuivuneelta mopilta. Voisin vaihtaa kamani siellä. Mies palasi kohti tiskiä ja huikkasi vielä tiskin takaa vittumaisesti virnuillen, että oven lukko ei sitten muuten toimi.
Siivouskomerossa hengitin muutaman kerran syvään. Pelokas olo vaihtui kiukkuun. Miten joku voi käyttäytyä noin törkeästi?! Ei minkäänlaisia käytöstapoja. Silkkaa ilkeyttä! Ei tehnyt mieli jäädä salille, mutta toisaalta tuntui siltä, että tekisin miehelle vain palveluksen jos luikkisin pelokkaana karkuun. Kiedoin käsisiteet käsiini, kiristin ponnarin ja poistuin kopista epävarmuutta peittävä hymy naamallani kohti salia, jossa joukko miehiä olikin jo lämmittelemässä. Arvatenkin oli ainut nainen paikan päällä. Miehet tervehtivät mua ja vaihtoivat katseitaan huvittuneina. Joku sanoi puolaksi jotakin, muut nauroivat äänekkäästi. Olo oli melko epämukava, mutta yritin olla välittämättä siitä. Mies tiskin takaa saapui saliin ja aloitti treenit.
Alkulämmitellessä oli hetki aikaa miettiä. Tuli mieleen kuinka paljon mukavampaa olisi vain olla kotona turvallisesti pitkät kalsarit jalassa. Onko vittu pakko aina väkisin tunkea itseni joka paikkaan! ?
En kuitenkaan ehtinyt kauaa soimata itseäni kun ohjaaja tuli luokseni korjaamaan milloin mitäkin virheasentoa, huomauttelemaan ja komentelemaan. Kuinkas ollakkaan, olin ainoa viidestätoista ihmisestä, joka teki ohjaajan mielestä kaiken päin persettä. Tiesin tasan tarkkaan, että vika ei varsinaisesti ollut tekniikassani vaan siinä, että mussa ei ollut tarpeeksi testosteronia.
Alkulämmittelyjen jälkeen oli aika ottaa parit. Jäin tietenkin seisomaan keskelle kanveesia ja katselin kuinka viisitoista miestä nahistelivat kuin pikkupojat siitä kuka joutuisi olemaan parini. Vihdoin ohjaaja määräsi porukan pienimmän miehen parikseni. Hän ei puhunut sanaakaan englantia, joten kommunikointi oli melko haastavaa. Mies oli päättänyt, että koska olen nainen, ei mun kanssani voi treenata kovaa. Mies suoritti omat lyöntinsä löysästi ja hellästi, etten vain alkaisi itkemään. Herrasmsiesmäistä, mutta tosi ärsyttävää. Treenasin koko tunnin velton parini kanssa kunnes harjoitukset tulivat päätökseen.Treenien jälkeen pakkasin kamani, kiitin ohjaajaa ystävällisesti ja huikkasin niin selvällä englannilla kuin pystyin: ” Nähdään taas huomenna”.
Viikot kuluivat, kävin treeneissä säännöllisesti. Koin oloni melko epämukavaksi, kunnes eräs tiistai tapahtui jotakin. Parini oli taas herrasmies joka ei naista löisi. Ihan sama mulle, ole sitten löysä paska jos haluat, itse treenaan täysillä. Treenasimme väistöjä ja lyöntisarjoja. Mies teki kaiken hitaasti ja varovaisesti. Tein omat sarjani täysillä, sillä toivoin miehen tajuavan, ettei mua tarvitse varoa. Kävin niin, että osuin miestä kasvoihin. Hän kaatui lattialle. Viisitoista miestä salissa keskeytti treeninsä. Muutaman sekunnin oli aivan hiljaista. Mies makasi kanveesissa liikkumatta. Ehdin jo mielessäni nähdä kuinka puolalainen poliisi heittäisi mut taposta pimeään vankityrmään. Olin säikähyksestä jähmettynyt kunnes joku vihelsi ja huusi puolaksi jotakin. Koko sali räjähti nauramaan. Lattialla makaava parini yhtyi nauruun. Ohjaaja tuli luokseni ja nosti käteni ilmaan kuin voiton merkiksi.
Tapahtuneen jälkeen muuttui kohtelu salilla. Parini treenaavat nyt tosissaan. Jos joku on liian varovainen tulee ohjaaja välittömästi huomauttamaan asiasta. Treenien jälkeen saan usein kutsun miesten sparririnkiin. Ohjaajakaan ei ole enää se naisia vihaava kusipää vaan oikeastaan hän on aika kiva. Hän vetää treenit taitavasti ja tietää tarkalleen mitä tekee. Tatuoidun kuoren alla onkin ihan mukava tyyppi. Enää en koe oloani epämukavaksi salilla päinvastoin.
Ei tietenkään ole toivottavaa, että pitää lyödä joltakulta taju kankaalle, jotta tulee hyäksytyksi pallihieltä haisevaan miesten maailmaan. Toivottavaa kuitenkin olisi se, että jokainen meistä uskaltaisi joskus astua epämukavuusalueelle. Mikään ei ole palkitsevampaa kuin huomata, että se epämukava olo on hävinnyt ja tilalle olet saanut jotakin uutta ja mukavaa elämäänsä.
Minkälaisia harrastuksia teillä on?
Onko harrastukset auttaneet sopeutumaan uuteen maahan tai kaupunkiin?
Oletteko kohdanneet ennakkoluuloja sukupuolen vuoksi?
P.s Blogilla myös facesivut, jossa jaan uusimmat postaukset. Löytyy täältä.