Olen hauska omalla äidinkielelläni
Olen hauksa ja nokkela omalla äidinkielelläni!
Tämän tyylinen lause osui silmiini tällä viikolla. Teksti on kuin suora otos elämästäni! Juuri tuo fiilis mulla on hyvin usein.
Käytän englantia päivittäin. Kaikki kommuniokointi kodin ulkopuolella tapahtuu englanniksi. Tästä huolimatta, mulla on usein olo, että vieraalla kielellä olen jotenkin paljon laimeampi versio itsestäni. Tuntuu joskus jopa siltä, että vaikutan hieman yksinkertaiselta. Huumori, sarkasmi ja sanonnat tuottavat usein ongelmia. En ole kovinkaan nokkela, enkä millään tapaa vitsikäs. Ilmaisen itseäni paljon koruttomammin. Käytän paljon samoja sanoja ja ilmauksia. Saatan vaikuttaa hieman epäkohteliaalta sekä tylyltä. Unohdan liian usein käyttää sanaa pliis! Hymyilen kaiken aikaa, sillä kuvittelen iloisen ilmeen kompensoivan puutteita kielessä.
Suomeksi koen olevani hauska ja sanavalmis. Tykkään puhua. Olen utelias, kyselen paljon eikä monikaan tilanne ole sellainen, että kokisin kommunikoinnin millään tapaa hankalaksi, päinvastoin. Äidinkielelläni mun ei tarvitse miettiä kieltä eikä keskittyä siihen. Voimavarat voi kuluttaa muihin asioihin. Suomeksi asiat hoituu nopeasti ja olen tilanteen tasalla. Tiedän mitä multa odotetaan, olen automaattisesti kohtelias ja ystävällinen.
On tiettyjä tilanteita ja paikkoja, joissa kommunikointi vieraalla kielellä on erityisen hankalaa.
Paikat, joissa on kova meteli ja hälinä laskevat kielen tasoa tuntuvasti. Hyvänä esimerkkinä yökerhot. Kommunikointi muuttu haastavaksi, koska en kuule omaa ääntäni saati muiden ääntä. Toisaalta , tämä helpottuu muutaman kaljan jälkeen, jolloin puhun englannin lisäksi sujuvasti myös puolaa, ruotsia, sekä muutamaa muuta kieltä.
Sitten on tilanteet, joissa jännitän tai olen hermostunut. Reippaasta ja iloisesta muuttuu piipittävä reppana. Sanojen muistaminen hankaloituu, puhe takeltelee ja vanha ystäväni kielioppi ottaa ja lähtee, mitään sanomatta. Näissä tilanteissa pahinta on se, että en edes tajua olla hiljaa ja vetäytyä taka-alalle. Päinvastoin. Joku sisäänrakennettu mekanismi pakottaa mut puhumaan. Selitän ja puhun järjettömällä englannilla. Puhun, puhun ja puhun ikään kuin puhuminen olisi mun elämäni suurin tarkoitus.
Väsymys! Se jos mikä vaikuttaa kielen tasoon. Kun olen oikein väsynyt musta muuttuu enkku zombi. Puhun veltosi ja hitaasti. Joka sanan välissä tuntuu olevan kohtuuttoman pitkä tauko, jonka täytän sanomalla ööö.
Ja sitten on tietenkin tilanteet, joissa näppärä neiti natiivi astuu mukaan kuviohin! Aina kun paikalla on natiivi on puheenaiheen tietenkin oltava politiikka, renesanssi taide tai vaihtoehtoisesti muu itselleni ei niin kotoisa aihe! Sulavakielinen natiivi tietenkin johtaa keskustelua, nauraa oikeissa kohdissa ja vaikuttaa älykkäimmältä ja sivistyneimmältä. Oma sivistykseni ei oikein pääse oikeuksiinsa, vaikka yritänkin kaiken aikaa nyökkäillä tietäväisen näköisenä ikään kuin Mona Lisa ja kumppanit olisivat mulle ihan päivittäinen kahvipöytä aihe.
Tällaisien tilanteiden jälkeen usein mietin tottuuko tähän ikinä? Onko se vain hyväksyttävä, että vieraalla kielellä en tule ikinä olemaan paras versio itsestäni? Onko se vaan niin, että ihmiset mun ympärillä eivät koskaan tule tutustumaan muhun täysin sellaisena kuin oikeasti olen? Vai, voiko niin tapahtua, että kieli kehittyy siten, että jonain päivänä huomaan olevani yksi ja sama, nokkela ja hauska kahdella eri kielellä?
Oli miten oli. Siitä huolimatta, että englannilla olenkin hieman näivettynyt hahmo, olen kuitenkin sitä mieltä, että vieraan kielen käyttäminen on pääasiassa todella mielenkiintoista ja palkitsevaa. Tulen iloiseksi joka kerta kun huomaan oppivani jotakin uutta. Kieli avaa portteja uusiin maailmoihin, mahdollistaa asioita, yllättää ja opettaa. Olen todella kiitollinen siitä, että olen saanut mahdollisuuden kehittää englannin taitoa. Sitäpaitsi, mikään ei ole hauskempaa kuin sanoa vahnigossa jotakin aivan päätöntä ja sen jälkeen nauraa asialle vedet silmissä ystävien kanssa!