Makaan sinisen joogamaton päällä. Kuuntelen miten ohjaaja sekä muut ryhmäläiset hengittävät ahnaasti keuhkot täyteen ilmaa ja puhaltavat sen äänekkäästi ulos. ”Keskittykää hengitykseen!” muistuttaa ohjaaja. Kiinnitän huomioni muutamaan hengenvetoon, jonka jälkeen huomaan katossa pieniä mustia homepilkkuja. Lasken mielessäni  täpliä, mutta sekoan laskuissani kun ohjaaja  kehottaa meitä kuuntelemaan kroppaamme ja tunnustelemaan tämän päivän tuntemuksia. ”Ole lempeä ja armollinen itsellesi!” hän muistuttaa.  Tuntuu siltä kuin sanat olisi osoitettu juuri minulle. Katseeni kohtaa ohjaajan  kanssa, koen tarpeelliseksi nyökätä hieman ymmärryksen merkiksi.

Seuraavaksi ohjaaja kehottaa meitä keskittymään tähän hetkeen,  unohtamaan arjen kiireet, mieltä painavat murheet ja ongelmat. Muistan taas hetkeksi kiinnittää huomioni hengitykseen samalla kun pohdin ohjaajan kehotusta olla miettimättä arjen kiireitä ja ongelmia. Tämä on helppoa ajattelen itseeni tyytyväisenä. Ei minulla ole ongelmia pohdittavaksi ja murehdittavaksi. Olen aina ollut melko ongelmaton tapaus. Luulen sen johtuvan siitä, että en ole liikaa, mutta en myöskään liian vähän mitään. Olen usein tullut siihen johtopäätökseen, että olen hieman liiankin normaali. En ole alisuorittaja, enkä ainakaan ylisuorittaja.  Olen siis hyvinkin neutraali, mitä tulee suorittamiseen ja suorituksiin. Ehkä keskivertona oleminen onkin oma ongelmani!  Aika usein tuntuu siltä, että ne kaikista tavallisimmat ovat juuri niitä väliinputoajia, jotka eivät ole varsinaisia epäonnistujia, mutta eivät myöskään saavuta mitään merkittävää.

Ajatukseni keskeytyy ohjaajan kehottaessa meitä nostamaan kätemme ilmaan. Noudatan ohjeistusta  samalla vilkuillen muita ryhmäläisiä varmistaakseni, että ymmärsin ohjeistuksen oikein. Ohjaaja astelee luokseni kevyin, keijumaisin liikkein, korjaa hellästi pääni asentoa, kehotta pitämään olkapäät rentona ja kääntää hieman käsieni kulmaa.  En tullut ajatelleeksi, että kädetkin voi nostaa ylös niin monella eri tapaa väärin. Jatkossa täytyy kiinnittää olkapäihin enemmän huomiota. Harmistun hieman huomatessani, että olen ainoa ryhmäläinen, jota ohjaaja käy vähän väliä neuvomassa ja opastamassa. Harmistun vaikka  tiedän jo entuudestaan, että opin nopeasti, kirin ja olen pian yhtä hyvä kuin muutkin ryhmäläiset. Saavuttaessani muiden tason tympäännyn luultavasti koko hommaan, lopetan touhun ja etsin uuden asian, jossa voin kehittyä tiettyyn pisteeseen asti. Neutraalina ihmisenä, en koskaan pyri ylittämään tiettyä rajaa vaan lopetan kun olen saavuttanut tavoitteeni ja osoittanut taitoni niin itselleni sekä muille.  Tässä keskinkertaisuuteni ydin. Olen valtavan monessa asiassa melko hyvä, mutta en missään paras, sillä en omaa varsinaista tarvetta olla paras, riittää kun pääsen keskinkertaiseen tavoitteeseeni.

Tunti lähenee loppuaan. Makaamme jälleen mattojemme päällä kuolleen miehen asennossa. Sanotaan, että asento on asanoista haastavin. Ajatus hymyilyttää, sillä kuvittelin joskus,  hankaluuden johtuvan fyysisestä haastavuudesta. Kuvittelin että Savasanassa ollaan todellisessa solmussa yksi raaja siellä ja toinen täällä. Oletin asennon olevan joku joogagurujen juttu, sellainen liike johon aloittelijoiden kroppa ei kuuna päivänä taipuisi. Myöhemmin kävi ilmi, että kuolleen miehen asennolla tarkoitetaan itseasiassa selinmakuuta. Haaste liittyykin rentoutumiseen, keskittymiseen ja totaaliseen mielen tyhjentämiseen.

Ikään kuin todistaakseni itselleni omat kykyni vedän pari kertaa henkeä oikein syvään ja pyrin tyhjentämään mieleni ulkoiselta maailmalta. Ei ole ongelma minulle, pystyn taatusti makaamaan mieli tyhjänä ja olemaan ajattelematta mitään. Osaan tämän homman erinomaisen hyvin. Mielessäni näen, miten ohjaaja soittaa hädissään ambulanssin, sillä niin hyvin minä makaan tässä selälläni mieli tyhjyyttä täynnä. Ambulanssikuskitkin ehtivät todeta kuolleeksi kunnes havahdun ja nousen ylös ikään kuin kuolleista heränneenä.  Minusta tulee joogapiirien uusi tähti, kuollut nainen, legenda jo eläessään. Alan luultavasti kiertelemään pitkin Eurooppaa luennoiden mielen kuolemasta ja uudelleen syntymästä.

Jostakin ikkunan raosta läpitunkeva auringonvalo osuu kasvoihini, jonka seurauksena avaan silmäni. Kiinnitän jälleen huomioni katossa oleviin homepilkkuihin ja huomaan niistä muodostuvan hymynaaman. Hymyilen sille takaisin ja samalla ymmärrän miksi kuolleen miehen asentoa kutsutaan asanoista  haastavimmaksi.