Poistu ulko-ovesta kun se on vielä mahdollista

Tiedättekö ne vanhemmat, jotka sanovat: jaahas perhe, nyt on aika lähteä kotiin. Sitten kuluu muutama minuutti ja perhe on poistunut. Sulavasti, ongelmitta, ripeästi ja varsin helposti.

Sitten on niitä perheitä, jotka ilmoittavat lähdöstään ja tekevät kahden tunnin päästä yhä lähtöään.

Meidän perhe kuuluu ehdottomasti jälkimmäiseen perheporukkaan. Sen todisti taas eilinen rantapäivämme.

Sovimme mieheni kanssa, että minä käyn salilla ja kaupassa hän laittaisi itsensä, lapsen, eväät ja rantakamat valmiiksii sillä välin.

Tulin kotiin ja ilmoitin vaihtavani vain pikaisesti uikkarit ja sitten voidaan lähteä.  Mieheni oli parhaillaan keittiössä. Hän katsoi mua sen näköisenä kuin ei olisi rantapäivästä kuullutkaan. Siinä hän seisoi ilman minkäänlaista lähdön elettä tekien itsellensä juustovoileipiä seesteisen rauhallisesti. Tiedustelin lähdön tilannetta. Mieheni mukaan kaikki oli lähes tulkoon valmista. Kurkistin mielenkiinnolla rantakassiin vain huomatakseni, että se oli kostean, hiekkaisena myttynä parvekkeen nurkassa juuri siinä kohtaa, johon se oli viime reissun jälkeen jätetty. Kysyin mieheltä, onko hän pakannut jonkun muun kassin. Hän katsoi mua kuin seinähullua. Tarkensin kysymystäni tiedustellen  olisiko , siis onhan hän pakannut johonkin kassiin  aurinkorasvat, kelluttimet,aurinkolasit,  pyyhkeet, viltit, eväät, juomapullot ja hiekkalelut?  Mies hikeentyi silminnähden. Stressaantui listan pituudesta. Hän selitti hieman ohuella jopa kimeällä äänellä, että on kyllä pukenut lapelle uikkarit päälle ja löytänyt kadonneen aurinkorasvan. Nyökkäsin suu tiukassa viivassa ja tiedustelin eväiden tilannetta. Mies kertoi itseensä tyytyväisenä nostaneensa suolakurkkupurkin pöydälle. Kertoi ottavansa sen mukaan evääksi.  Tämän kuultuani mun suu oli entistä tiukempi viiva. Olimmeko  ihan oikeasti lähdössä päiväksi rannalle mukanamme purkillinen suolakurkkuja?

Ilmoitin, että kymmenen minuutin päästä lähtö. Sinä rasvaa lapsi, etsi aurinkolasit ja pakkaa hiekkalelut sillävälin kun minä pakkaan eväät ja täytän juomapullot.

Mies ei tietenkään rasvannut mitään, enkä minä pakannut eväitä, sillä  perinteitä kunnioittaen ensin piti hoitaa alta pois se kulunut aurinkorasva show. Lapsi ei halunnut laittaa aurinkorasvaa. Itkua, huutoa, karkuun juoksemista ja piilottelua sohvatyynyjen välissä. Aikuisten osalta asiallista suostuttelua sen jälkeen turhautumista ja sitten lapsen tasolle heittäytymistä. Antaa koko rantareissun olla. Minä en ainakaan enää lähde mihinkään.

Tässä kohtaa mies astui omalle vahvuusalueelleen ja alkoi rauhallisesti purkamaan tilannetta. Hän perusteli johdonmukaisesti lapselle aurinkorasvan käytön. Hän kertoi miten kiva rantapäivä meille vielä tulisi, mutta ennen sitä pitää ihan totta rasvata iho. Tämän tehtyään hän perusteli vaimolleen tyynesti ja selkeästi artikuloiden miksi olisi  tärkeää, että minä rauhoittuisin ja lähtisin muiden mukaan viettämään kivaa rantapäivää.

Mies sai tilanteen hoidettua ja jokainen meistä rauhoittui.  Tämän jälkeen oli aika paikantaa kelluttimet, hiekkalelut sekä aikuisten aurinkorasva. Luulimme vihdoin olevamme valmiita lähtöön, kunnes lapsi ilmoitti pissahädästään. Mies ei löytänyt aurinkolasejaan ja minä päätin vaihtaa vielä pikaisesti mekon shortseihin.

Ulko-ovi oli jo auki ja perhe kenkiä vaille rappukäytävässä kun lapsen sandaalista napsahti takaremmi poikki. Lapselle ei tietenkäään käynyt mitkään muut kengät. Itse olin jälleen valmis luovuttamaan, mutta mies rauhoitteli lapsen, sitten vaimon ja tämän jälkeen korjasi sandaalin remmin.

Viiden minuutin pikalähdön sijaan olimme puolentoistatunnin jälkeen vihdoin ulkona asunnosta.

Biitsillä suuni napakka viiva alkoi hiljalleen pehmenemään. Oli lämpöä, oli merituuli, oli eväät ja oli rantatuolit. Siinä mieli unohti helposti aikaisemman lähdön, kunnes koitti kotiinpaluun aika.

Aletaas lähtemään sitten. Ei vastausta. Mies oli nukahtanut rantatuoliinsa, lapsi oli aivan liian kiireinen  hiekkalelujensa kanssa kuullakseen puhetta. Toistin lauseen useampaan kertaan. Niin moneen kertaan, että  asia tuskin oli epäselvä kenellekkään muille biitsillä oleville kuin perheelleni. Aloin  pakkaamaan  kassejamme. Lapsikin noteerasi tilanteen vihdoin ja ilmoitti, ettei  halua lähteä. Hyödyksi olemisen sijaan hän makasi levynä hiekalla, ulisi ja vaikeroi. ”Kaikki muut saavat olla biitsillä, mää en saa koskaan olla biitsillä, mää haluun olla biitsillä, antakaa mun olla biitsillä, kaikki saa aina olla biitsillä…” Mieskin heräsi lapsen ulvontaan ja oli hieman tokkuraisen oloinen ja  varsin hidas liikkeissään.

Pitkän ja tuskaisen tovin jälkeen olimme kuin olimmekin lähtövalmiita. Olin pukemassa sandaaleja jalkaani, kun huomasin toisen sandaalini kadonneen . Etsimme ja etsimme, kunnes tulimme siihen tulokseen, että olin varmaan pakannut sen vahingossa kasseihin. Purimme juuri pakkaamani rantakassit turhaan. Tajusimme, että kenkä oli todennäköisesti hautautunut hiekkaan. Konttasin uikkarit täynnä hiekkaa edes takaisin yrittäen epätoivoisesti etsiä kenkääni maan uumenista. Aurinko teki laskuaan, ihmiset tulivat ja menivät, mutta meidän perhe pysyi.

Haravoin monen metrin alueen vielä kerran läpi, kunnes lopulta löysin kadonneen kenkäni hiekasta. Pääsimme vihdoin poistumaan rannalta.  Olimme edenneet noin kymmenen metriä, kun lapsi ilmoitti että hänen sandaalinsa hankaa ikävästi jalkaa. Lapsi miehen syliin, pyyhkeet, rantaviltti, hiekkalelut, eväsrasiat, ne hiton suolakurkut, muutama kirja, kelluttimet ja muut rantakamat jäi mun kannettavaksi.

Aina joskus joku kysyy mitä asioita kannattaa tehdä ennen kuin perustaa oman perheen.

Mun vastaukseni tähän kysymykseen on: Poistu kotiovesta kun se vielä käy käden käänteessä. Nauti vaivatttomista ja pikaisista lähdöistä kuin jokainen lähtö olisi viimeinen. Arvosta mahdollisuuttasi tehdä asioita nopealla varoitusajalla.

Miten teidän lähdöt yleensä sujuu, nopeasti ja sujuvasti vai näin kuin meidän?