Fashion in my life
Oon tässä jo jonkin aikaa pohdiskellut että voisin kirjoittaa itsestäni, ja siitä kuinka muoti, vaatteet ja kaikki tää mikä sen ympärillä pyörii, on kulkenut mun rinnalla koko elämän. Ihan alkuun niinkin hupsu hommeli, että kun muut leikki barbeilla (joo leikin mäki, ja niitä löyty aikamoinen määrä ja mutsin kanssa mentiin aina sen palkkapäivänä Sokoksen leluosastolle jossa sain valkata 3 uutta asua niille…), niin mä oikeesti, ehkä hieman salaakin leikin paperinukeilla. Niitä pysty tekee ite lisää, ja ennenkaikkea, niille pysty tekee loputtomasti uusia ja just sellasia vaatteita kuin itse halus. Saatoin viettää tuntikausia niitä erilaisia kledjuja väsäillen. Voi kun vielä olis se mun paperinukkelaatikko tallella, ois kiva niitä katsoa 🙂
Seuraava askel oli kai sit ihan ala-asteen kässäntunnit jossa vaatimalla vaadin että saan tehdä vuorisilkistä itselleni paitapuseron kun muut teki jotain simppelimpää. Ihan vaan koska vuorisilkki kuulosti niin coolilta (en tietty tajunnu että kyseessä on takin vuorimateriaali, joku halpa keinokuituinen sellainen luultavasti, vaan ajattelin jossain vuoristomaisemissa kudottua silkkiä…), just joo. Ylä-asteelta on jäänyt mieleen kuinka halusin tehdä kakasivärisen takin, koska Duran Duranin John Taylorilla (ja okei joo, yhel ihanal lukion pojal myös…) oli sellainen. Kutominen taasen ei oo koskaan ollut mun juttu, mikä kyllä harmittaa kovin, sormikkaistakin tuli kynsikkäät kun huomasin kuinka pirun vaikeeta se on. Paljon mulla oli teininä omia projekteja kuten housujen vetoketjun korvaaminen nyörityksellä koska Mötley Crüen jätkillä oli sellaiset, housujen kavennukset ja farkuista hameeksi tuunailut yms.
Jotenki oli kovin luonteva jatkumo tuohon sitten hakeutua vaatetus alan kouluun. Siellä sitten viimeisenä vuona oli edessä valinta suuntautuakko pukuompeluun vai vaatturiksi, ja mähän ihan periaatteesta halusin vaatturiks kun melkein kaikki muut valitsi pukuompelun. Koin haastavampana tehdä raskaampia asuja (tarkoittaa päällystakkeja, pukuja jne.) hameiden ja paitapuseroiden sijaan. Toi koulu, kaikkine projekteineen oli jees, mä tykkäsin kun tehtiin yhteistyötä TAIK:in aloittelevien suunnittelijoiden kanssa. Siinä näki kuinka näillä suunittelijan aluilla ei yleensä ollut harmainta aavistustakaan vaatteen anatomiasta, ja siitä miten jonkun vaatekappaleen voi muuntaa piirustuksesta ihan oikeeks vaatteeks. Se oli haastavaa mutta kivaa. Ja lopuksi sitten pidettiin tietysti muotinäytös näistä tuotoksista.
Mua alko kiinnostaa suunnittelu ja tuo kaupallinen puolikin jossain vaiheessa, mutta koska siihen ei ollut mahiksia meidän koulussa erikoistua niin se jäi. Muistan kuinka jonain vuonna sain jopa stipendin, ja kiikutin rahat samantien johonkin kenkäkauppaan josta ostin eräät tietyt himoitsemani sandaalit. Lopputyönä tein leopardikuosisesta tekoturkiksesta jakkupuvun. Kai mä jo silloin rakastin näitä kontrasteja… Tylsä fakta oli että naispuolinen vaatturi ei vaan saa duunia. Kaikki paikat joihin soitin ja laitoin hakemuksia, ja niitä ei montaa ollut, päätyivät ottamaan ne mutamat kundit joita alalla oli. Eli aika sukupuolirasistista toimintaa ainakin silloin 2000-luvun alkupuoliskolla. Tiukka päätös oli että en mene ompelemaan mitään Marimekon pöytäliinan kanttauksia, ja se päätös myös piti. Tein jonkin aikaa itsenäisesti joitain hääpukuja, vanhojentanssimekkoja jne. Olin hetken siellä, toisen täällä töissä, tehden sekalisia ompelutöitä joista suurin osa oli täyttä P***AA!
Kunnes kerran metrossa matkalla duuniin alkoi vituttaa oikeen kybällä. Raadan minimi palkalla tehden jotain paskaa, ei kiva! Luin Metro lehteä ja siinä oli kissankokoisin kirjaimin kuinka hoito alan ihmisistä on huutava pula (eihän noillakaan mikään hyvä palkka ole, mutta ainakin vakituinen duuni olis). Siinä artikkelissa nostettiin esiin juurikin röntgenhoitajat. No minäpä sitten pääti hakea silloiseen Stadiaan, nykyiseen Metropoliaan röntgrnhoitaja linjalle ja pääsin. Jotenkin sitten opiskelu aikana kaikki muotiin liittyvä jäi taka alalle, ehkäpä tietoisesti, koska tiesin ettei siitä tule uraa mulle, ja olin osittain katkera ja halusinkin unohtaa sen maailman jota rakastin. Opiskelin 3 ja ½ vuotta ja päädyin töihin, en röntgenhoitajaksi, vaan mielenterveyspuolelle. Rakastan työtäni, mutta silti kokoajan takaraivossa kaihertaa tietoisuus että tää ei oo SE juttu, tää ei oo mun intohimoni. Mutta minkäs voit…
Reilu vuos sit kun tein tuon elämäntaparemonttini, sain jotenki ihan sikana ylimääräistä energiaa, laihduin, vaatteet alko kiinnostaa jälleen kun ei tarvinnut enää koittaa piilottaa ylimääräisiä muotoja, ja silloin tuli myös ajatus siitä että voisin alkaa kirjoittaa blogia. Se olis tavallaan se mun korvike sille että en voi tehdä muodista ammattia. Mietin pitkään ja R kannusti mua. En kuitenkaan uskaltanut alkaa kirjoittaa. En tiennyt mitä kirjoittaisin, miten… inhoisko kaikki mua… miten kestäisin mahdolliset ikävät kommentit… lukisko kukaan sitä… Yks ilta sitten olin koneella ja päätin että tästä se lähtee, ja sillä tiellä tässä ollaan. En voi siis sanoa että olisin hoitotyössä kutsumusammatissa (kuinka moni oikeestaan voi?), se on mun leipätyö josta kyllä tykkään kovin. Mutta tää blogi on se jonka kautta mä pystyn elämään sitä elämää johon oon mielestäni kuulunut ihan lapsesta saakka. Toki tää on vasta muotoutumassa, mä haen sitä linjaa ja välillä varmaan jutut on ihan puutaheinää ja ihmettelette että miks hemmetissä toi ees kirjoittaa! Mun oma tyyli on jonkinlaisessa etsikkovaiheessa. Vielä reilu vuos sit painoin yli 10kg enemmän, ja se on paljon näin lyhyelle ihmiselle. Mä oon tavallaan kuin vastasyntynyt joka etsii sitä ominta itseään eikä taatusti välty ylilyönneiltä ja totaalisilta mokilta. Mutta toisaalta, te saatte olla mukana kun löydän itseni uudestaan :D
Jos jaksoitte lukea tän niin kiva. Kiitän teitä kaikkia siitä että ootte jaksanu katsoa mun todella vaihtelevan tasoisia kuvia (oon aloittelija myös siinä suhteessa), mun ankeita samanlaisia poseerauksia (työstän uskallustani kokoajan), mun välillä outojakin asuyhdistelmiä (ne on kai niitä ylilyöntejä ja mokia…), sekä tylsiä ja mitäänsanomattomia asuja. R ottaa suurimman osan mun asukuvista, ja herra on myös ihan aloittelija. Tosiaan tää blogi on siinä vaiheessa että haen vielä sitä omintani, ja olis kiva saada teiltä vinkkiä että mikä kiinnostaa? Mihinpäin te toivotte tän menevän? Toki mä sen päätöksen sitten teen et mikä tuntuu omimmalta mulle. Mutta haluan toki ottaa myös teidän toiveet huomioon.
For a while now, I’ve been thinking to write about me and my relation to fashion and all that is around it. How the fashion has walked along me all my life. Let’s start about my youth. When I was a little girl, I didn’t play with Barbies so much (of course I had those, and once a month when my mom got her paycheck, we went to Sokos, where I could pick up 3 pieces of new Barbie outfits). More than Barbies, I loved to play with paperdolls (maybe a bit secretly ’cause my friends were’nt so much into them), ’cause you could make them by yourself, and more importantly, you could make endless amount clothes to them, and desing them just the way you wanted. Oh, I wish I’d have saved that box full of my paperdolls and their clothes, it would be nice to look at them now…
Next step I guess, was the early school days. In our textile class I demanded that I could do a blouse made of polyester ”silk”. It’s called ”vuorisilkki” in finnish, and that means also the kinda material you use to jacketts, blazers etc. lining, but it also means mountain silk. And as I was totally unaware the meanings, I thought it,s somekinda exotic silk made in mountains :D I also wanted to make black and white jackett as Duran Durans John Taylor had (well also one cute boy in higher class had one but let’s not talk about that…). I never was a good knitter, and that’s a shame, what could you do if you can knit… I had lots of my own project in my teens, I changed jeans zipper to strings ’cause Mötley Crüe guys had those, I made skirt out of jeans, made my own skinny jeans etc.
Somehow it was very natural to go to study clothing. In last year of those studies we had to choose either tailoring or dress making. I ofcourse choose tailoring ’cause most of students picked up dressmaking. I liked the idea to do more by my hands, and do more robust pieces like coats, suits etc. than blouses and skirts. I liked that school with all the collaboration with other schools. We had this project with TAIK (finnish art school, where they ”make” desingers etc.). In this project the future clothes designers made the desing and we made it come alive. It was funny to se how those future designers had no idea what you can do and what you can’t. They had no idea of the anatomy of the clothes :) It was challenging but nice. Afterwards we had this fashion show where the pieces was shown.
In some point of my studies I got interested about the designing and commercial side of fashoin. But those were not options in our school. One year I got stipend and went straight to buy a sandals I had craved for a while. As my final diploma work I made a suit outof fake fur (leopard print). I guess I liked those contrast even then. Quite a shitty fact was that when I started to look for a job as a tailor, they only hired a male ones. All the tailors were male, and they only wanted males. I never got a job as a tailor. And I had made myself a promise that I’ll never end up to sew a seams in tablecloths in some shitty factory. So for a while, I made wedding gowns, prom dresses etc. (as a freelancer). And worked here and there (doing a S****Y jobs for a short periods.
One time I was in a metro, going to work and reading a paper. There was this article about how they need so much more healtcare personel, especially x-ray nurses. So I decided I had enough, and applied to former Stadia, now it’s called Metropolia, to became an x-ray nurse and I got in. So I studied 3½ years, and at the same time I pushed all the fashion world behind the back of my brains. I probably made that conciously, ’cause I knew It’ll never be my profession again. I was bitter and wanted to forget it. I graduated and end up working, not as a x-ray nurse, but in a mental health instructor (I’m not sure about the term…). I love my job, but at the same time I know it’s not my THING, not my passion. But what can you do…
About a year ago when I made a big renovation in my life. I got so much more energy, I lost weight, and fashion became part of my life again ’cause I didn’t have to hide my extra weight anymore. Then I also started to think about writing a blog. It could be kinda substitute for not beeing able to work in fashion. I thought it for a long time. R was wery encouraging about in, but I still was wondering. What to write… what if everybody hates it… or nobody reads it… how I would feel if there is shitty comments… One night I was sitting in front of the computer and decided, here we go! And here we are. I can’t say that I’m in my favorite job (how many can say they are?), but I like it. But this blog is my passion. Through it I still can live my life in a fashion world, which I’ve loved since I was a child. Sometimes I write something that has nothing to do with fashion, but thats just my life, and things as I see them. Ofcourse this blog is still finding it’s form. I’m still finding my form, since I’ve lost over 10 kg in a year, and thats quite a lot for a short person like me. I may do some serious fashion faux pas and other weird stuff, but it’s just finding my own style, and you get to see as I find myself again :D
If you read this all, nice :) I’ll thank you all for being patient. My picture quality is sometimes poor, sometimes not so, I’m also novise about shooting pictures. R is taking most on my ootd pictures, it’s new to him too. My lousy poses (I’m gathering my courage), my sometimes weird outfits and sometimes boring writings. But as I said, I’m in progress, this blog is in progress. Now I’d like to ask you what you wish this blog to be? Any suggestions. Ofcourse I’ll be the judge of what I write, but I’d like to hear your opinion too.
Kuvat: quotesweliveby, wonderlandimage.com