The work-factor
Kävin tiistaina ennen töihin menoa mun kaverin kanssa kahvilla. Siinä juteltiin paljon koulu ja duuniasioista, sillä kaveri opiskelee myös terveydenhuoltoalalle, ja mä oon aikoinani saman koulun käynyt, eri linjan vain. Juteltiin erilaisista harjoittelupaikoista, ja siitä mihin suuntautua ja mikä kiinnostaa. Kaveri sanoi että hänelle ei vielä ole tullut sellaista ahaa elämystä, että just joku tietty asia ois se hänen juttunsa. Aloin siinä sitten miettimään että eipä mullakaan aikanaan mitään suurta wau efektiä mikään tietty harjoittelu aiheuttanut. Mähän en kyllä itse ole edes töissä nykyään sillä alalla jota opiskelin, joten pakko oli vain todeta että ehkä se wau-efekti jäi puuttumaan juuri siksi että tää ei ole mun unelmien ammatti. Tää ei oo sellaista johon olen koko ikäni halunut. Tää on mulle vain työtä. Tää keskustelu jäi sitten pyörimään mun päähän. Harmittaako mua että opiskelin uuden ammatin? Olisinko onnellisempi vanhassa ammatissani? Mitä oikeastaan on onni suhteessa työhön? Paljon asioita jäi vaivaamaan…
Tuesday I went for a coffe with my friend before I went to work. We talked a lot about school and work, as she studies healthcare, and I’ve studied in the same school. We talked about different areas of her profession, and she told me that she hadn’t had that wow-effect in any area. That feeling, that this is just the thing I want to do in my future. So I started to think, did I ever got my wow-effect? No I didn’t. I’m not even in the profession, I was studuing in, at the moment. So I was thinking that perhaps the lack of wow-effect had to do with the fact that I’m not in my dream profession. For me this is just work. So this conversation stayed in my head. Am I pleased that I studied a new profession? Would I be happier in my old one? What actualy is happines considering work? Lots of thoughts came up…
Muistan että kun aikoinaan valmistuin vaatturiksi. Kun oli opit saatu ja osas tehdä kaavat itse ja ommella juuri sellaista kuin haluaa, se into lopahti. Ennen sitä koulua mä ompelin ja tuunasin vaikka mitä, ja intoa oli kuin pienessä kylässä. Mutta sitten kun siitä tuli ammatti, niin se kaikki hohto, inspiraatio ja mieli siitä hommasta katos. Koko juttu muuttui pakkopullaksi. Tuohon aikaan menetin kaiken mielenkiinnon muotia, tyyliä ja vaatteita kohtaan. Tai no kaiken ja kaiken, ei kai sitä koskaan kokonaan kadota, mutta se ei enää ollut niin tärkeetä tai kivaa. Mä en myöskään ollut valmis lähtemään yrittäjä elämän pyörteisiin, ja muutenkin tuntui että vaatetusalan työpaikat oli kiven alla, joten päätin opiskella itselleni uuden ammatin. Kaikki ompeluun liittyvät työ joita tein, olivat todella ankeita. Enkä voinut kuvitellakkaan meneväni ompelmaan verhon päärmeitä liukuhinahommana. Jopa niin ihanat hommat kuin hääpukujen tai vanhojentanssipukujen teko alkoi suorastaan kuvottaa (tällähetkellä se olis varmaan ihanaa päästää suunnittelemaan, kaavoittamaan ja ompelemaan…). Mutta siis tän uuden alan valitsin puhtaasti työmarkkinoiden mukaan. Tähän työhön mulla ei ole mitään intohimoa, mutta älkää käsittäkö väärin, mä tykkään työstäni. Mua ei vituta herätä ja lähteä töihin, mä lähden duuniin mielelläni, ja siitä mun mielestä on kyse hyvässä duunissa.
I remeber when I got my degree of tailoring, when I was a professional and knew how to do my own patterns and sew just the way it should be sewn, all the fun was gone. Before the school, I was sewing and tuning everything. It was fun and I was so exited. And as I got it as my profession, all the glamour was gone. It turned to be more like ”I’ll have to do” rather that ”I got to do”. I also lost all my interest for fashion, style and clothes. Well not all, but it just wasn’t fun anymore. As I wasn’t ready for start my own business, and jobs were very hard to find, so I decided to study a new profession. All the jobs I did before, started to feel so disgusting. I couldn’t see my self sewinf a hemlines of the curtains in some factory, no way! And even the nicest things like doing a wedding dresses or prom dresses were just awfull (at the moment it would be just great to design, make the patterns and sew the dress…). Anyway, this time I chose my profession strictly workwise. Nothing to do with my likes. For this job I have no passion, but don’t get me wrong, I do love my job. I’m not waking up pissed off, thinking I’ll have to go to work. I like to go to work, and that’s what’s important.
Ehkäpä just se että tää ei oo intohimo tai kutsumusammatti, saa suhtautumaan työhön niin, ettei koko maailma pyöri pelkästään duunin ympärillä. Mä en vie töitä kotiin, tai mieti vapaalla duuniasioita. Mun henkilökohtaiset intressit ei oo tällä alalla, vaan sillä mitä opiskelin aiemmin. Kun ei ole ollut pakotetta työskennellä vaatteiden ja muodin parissa, se alkoi kiinnostaa taas ihan eri tavalla. Nyt mä teen just silloin kun haluan ja just sitä mitä haluan. Seuraan juuri niin paljon kuin jaksan, ja juuri sitä mikä kiinnostaa. Palkkani mä saan täysin eri hommasta.
Perhaps just the fact that this is not my passion, makes my relationship with work so pleasant. My whole world doesn’t hang around my job. I don’t bring my works home, or think work when I’m on vacation. My personal intresses are not in this business, they’re in my previous profession. Now that I don’t work around clothes, fashion etc. it has started to interest me again. Now I do what I want, when I want. I follow fashion as much as I want, and just where I want. But I’ll get my paycheck from elsewhere.
Useinhan sanotaan että ihminen on onnekas jos saa tehdä sellaista työtä jota rakastaa. Siis tavallaan pystyy harrastamaan ja saamaan siitä samasta palkan. Mutta en tiedä meneekö se kuitenkaan ihan niin. Siinä vaiheessa kun siitä harrastuksesta aletaan maksaa palkaa, vaatimukset nousee ihan eri sfääreihin. Sä oot vastuussa tuloksesta, etkä enää voi ”harrstaa”. Harrastuksen nään sellaisena nautinnollisena hommana jota tehdään just silloin kun haluaa, ja just sen verran kuin on itse valmis tekemään. Kun harrastus muuttuu ammatiksi, kaikki muuttuu. Eli periaatteessa, jos on tän kaltainen ihminen ku minä, niin ei varmasti kannata tehdä työkseen sitä mitä eniten rakastaa, koska silloin se tosiaan muuttuu työksi eikä oo enää kivaa. Kannattaa siis valita sellainen duuni mikä on kivaa ja mistä tykkää, ja säästää se intohimoinen asia sinne harrastuspuolelle. Toki joku voi pitää tätä aivan idioottimaisena ajatuksena, mutta mulla se näyttää toimivan.
Often they say that man is happy if he gets to work in business he loves. In a way gets to do he’s hobby and also gets paid for it. I’m not so sure if that’s how it goes. In that point you got paid from your hobby, the requirements are much higher. You are responsible of the results, and you can’t just ”hobby” anymore. In my eye the hobby is something you do just when you want to, and as much as you want to. When it becomes a profession, everything changes. So actually, if you’re a person like me, you shouldn’t make your passion into your profession, since then it changes into work and you lost all the fun in it. Chooce a job you like and what is fun, but save your passion as your hobby. Someone might think I’m totally idiot thinking like that, but it seems to work with me.
Aloin myös miettimään ihmisiä jotka bloggaa ammatikseen. Onko se silloin yhtä kivaa? Vai alkaako deadlinet puskea päälle ja aiheet muuttua? Muuttuuko joskus niin kiva homma pakkopullaksi? Jos mun mielestä kaikkein kivointa bloggaamisessa on se, että voin jakaa teidän kanssa vaikka super hyvän reseptin, kertoa jostain tosi hyvästä alesta, tai jakaa tiedon mahtavasta meikkiuutuudesta, ja tehdä sen silloin kun musta oikeesti siltä tuntuu ja kun kyseisen löydön teen. Niin kokisinko samanlaista riemua siitä että mulle lähetettäis jotkut housut paikasta X, ja sitten kirjoittaisin että ne on super hyvät (jos ne siis oikeesti on), kuin silloin jos löydän ne housut 75% alennuksesta paikasta X ja hehkuttaisin teille että menkää nyt ihmeessä kattomaan jos sellasia ootte himoillu. En tiedä?
I also started to think about bloggers who do it as a profession. Is it still as nice as it was before it came profession? Or does the deadlines bother or subjects change? Does your lovely hobby change into not so nice work? If in my oppinion the most nicest thing in bloggin is to share nice recipies with you, tell you about some real good bargains, or share some info about supernice new makeup, and do the post when I want and feel like to. Would it feel same if I’d get some pair of jeans from place X, and then post how great they are (if they are), or would it be much more satisfactory to tell you that I found those jeans in 75% sale and tell you to go and check if those were just the ones you were after. I don’t know?
Musta on hassua että usein just hoitotyö mielletään kutsumusammatiksi. Että hyvä hoitaja on sellainen jolla on sisäinen palo tätä työtä kohtaan. Ensinnäkin, mä veikkaan että aika harva ihminen oikeesti lapsesta saakka haaveilee siitä että saa toisia hoitaa. Uskon toki että niitäki löytyy jotka näin ajattelee. Mutta miksi sitten lääkäristä ei ajatella niin? Onko siinä vaan kyse siitä että kun saat paskaa palkkaa niin sun on pakko rakastaa sitä mitä teet, sillä ethän muuten olis niin huonosti palkatussa työssä. Siis onko siivojakin kutsumusammatissa, ja myyjät, jne jne? Mä oon elämäni aikana törmännyt niin moneen töykeään hoitajaan että on karissut kaikki illuusiot kutsumuksesta tätä hommaa kohtaan. Jos asiakaspalvelu ois kutsumusammatin mittari niin eipä tätä enää kutsumusammatiks erehdyttäis kutsumaan. Joojoo, tiedän että yleistän, mutta suoraan sanottuna jos soitat terveyskeskukseen niin paskempaa asiakaspalvelua saat hakea…
I think it’s funnyt how people often say that nursing has something to do with calling. A good nurse is someone whos got some inner calling to this profession. I don’t think that many young kids dream to be nurse. Ofcourse there are those who do. But how come doctors are not thinked as same way? Is it just because this job pays so poorly, that you just have to love the job, otherwise you wouldn’t be in such lowpaid profession. So does the cleaning or salesperson need that inner calling too? In my life I’ve seen so many rude nurses that I’ve got no illusion about that calling thing. If customer service was the indicator of inner calling, no one would talk about it anymore. Yeah I know I’m generalizing things, but to be honest, there is not much more worse customer service as is finnish communal healthcare…
Toki tähän terveydenhuoltoalan asiakaspalveluun vaikuttaa se jumalaton kiire ja työvoimapula. Mutta et sä kaupassakaan voi tiuskia ja olla vittumainen jos duunikaveri on yllättäen saikulla ja joudut tekee niska limassa duunia. Et sä kaupan myyjänä voi sanoa et hei, toi ei oikeestaan oo mun homma, et mä vaan kerron mistä sä löydät ne kengät, mut en mä sun rahoja kyllä ota vastaan. Et käyppäs tuolla toisella puolella kauppaa pyytää toi tummatukkainen myyjä ni se tulee sit rahastaa… No joo, onhan niitä tosi ihaniakin hoitajia tullut vastaan, joten en tosiaankaan tarkoita yleistää.
Surely it has to do with lack of manpower, and that incredible hurry. But you can’t be rude as a salesperson, not even if your collague has called in sick and youre drowning in to your job. As a salesperson you can’t say that ”this is not actually my job, I’ll show you where to get those shoes, but I won’t take your moneys, just go to the other end of this store and find that dark haired salesperson to get your moneys”… Well, I’ve met some pretty great nurses too, so I really don’t mean to generlize.
No niin, johan oli rönsyilevä tilitys :D Ja mikäköhän mun pointti oli? Varmaan se että mun kaltaisen ihmisen ei kannata työkseen tehdä sitä mitä rakastaa, koska se pakko vie siitä kaiken huvin… ehkä? Tai se että kutsumusammatti on puppua ainakin mun kohdalla? No tärkeintä kai se on että rakastaa tavallaan omaa työtään, mutta tajuaa samalla että se on vaa työ, ei koko maailma, koko elämä. Että viihtyy omassa duunissaan, mutta osaa irtautua siitä, eikä kotona vatvo tuntuikaupalla duuniasioita. Onhan meitä niin moneks, ja varmasti on uraihmisiä jotka rakastaa omaa hommaansa, ja on valmiita käyttämään siihen duuniin ja oheiseen kaikki valveillaolo tuntinsa, mutta mä vaan en kuulu niihin ihmisiin. Mulle sopii että kun duunin ovi sulkeutuu mun takana, ajatukset siirtyy tänne blogiin ja muuhun mua kiinnostavaan :)
Sooo… that was quite an intricacy post :D And what was the point of it? Propably that a person like me, shouldn’t work in her dreamjob, ’cause the work-factor takes out all the fun? Or that inner calling is bullshit, atleast in my case? Well I guess that most important is that you in a way love your job, but at the same time, understand that it’s not the whole world. That you like your job, but can forget it as you get off work, and have normal life outside of it, not just thinking about work stuff. There are different kinds of people and ofcourse there are those whos life is just work, and they’re passionate about it, and are willing to spend all waking hours for it. I’m just not one of those people. I’m happiest when I know that when the door of my job closes, I’m free to move my mind and thought in to my blog and other stuff that interests me :)
Minkäslaisia mietteitä teillä on työstä ja sen mielekkyydestä? Ootteko tyytyväisiä tämähetkiseen tilanteeseen vai kaipaatteko mutosta? Herättikö tää ajatuksia teissä? Musta tuntuu että mulle tää vaan poiki lisää ajatuksia, mutta tästä tulis miljoonapitkä juttu jos sille linjalle lähtisin… :D
So how do you think about the work and are you happy of your situation? Or do you need a change? Did this bring any thoughts in your mind? I think for me… I just got tons of more things to think about :D
Pics: celebquote, etsy, witamou, picstopin, seriesnews