Siitä on jo yhdeksän kuukautta kun viimeksi kirjoitin tänne. Ensin unohdin salasanan, sitten oikean sähköpostin ja lopuksi koko blogin.
Mitä on tapahtunut yhdeksässä kuukaudessa? Olen poistanut Tinderin monta kertaa ja aina palannut takaisin. Olen kokeillut kaikkia ystävien ja puolituttujen neuvoja. Lakannut yrittämästä, antanut mahdollisuuksia sammakoille, ollut vähän liiankin avoin ja sinisilmäinen. Ehkä idioottina pitämäni tyyppi onkin oikeasti ihan kiva ja olen vain ennakkoluuloinen? Joo ei.
Olen käynyt treffeillä, kalastanut tanssilattioilla, antanut koko synttärijuhlaväen selata Tinderiäni ja aamukrapulassa löytänyt ihan järkyttäviä, vuosisadan vanhempia kaljuuntuvia matcheja. Kiitos kaverit, en ole vielä niin epätoivoinen että voisin kihlautua ruumiin kanssa.
Toisin sanoen, lähdeaineistoa on kerätty ja runsaasti. On aika laittaa blogi taas liikkeelle!
(PS. Mitä tapahtui edellisen postauksen hurmurille? Raahasin hänet yhdeksi yöksi sänkyyni ja kas, pääsin täysin yli kaikesta.)
Muutama viikonloppu sitten olin baarissa tutun kaveriporukan kanssa. Pikkutunneilla keskustelin puolitutun miehen kanssa. Meillä synkkaa vähän liiankin hyvin ja muu pöytäseurue unohtuu täysin jos satumme vierekkäin. Kävimme tämän miehen kanssa melkein vuosi sitten treffeillä, mutta juttu kuoli pystyyn ennen kuin oli alkanutkaan. (Tämä tapaus.) Alkoholin suomassa suoruudessani päätin kysyä häneltä suoraan mitä tapahtui silloin aiemmin. Miksi hän hävisi? Ajattelin että vastaus laajentaisi hieman treffailukokemuksiani vaikka odotin klassista hävisin koska en osannut sanoa ei -skenaariota.
Vastaus kuitenkin yllätti minut täysin. Hän oli ylianalysoinut onko minusta oikeasti vaimomateriaaliksi ja hävinnyt kun ei uskaltanut ottaa selvää. Hän kertoi katuvansa päätöstään aina kun tapaamme. Aina kun kohtaamme koko iltani päämäärä on vaikuttaa mahdollisimman hyvältä ja kunniakkaalta silmissäsi. Kun näen sinut en välitä enää muista.
Valomerkin koittaessa lähdimme luokseni jatkamaan keskustelua. Vielä tässä vaiheessa ajattelin että kyseessä on vain säätö ylistyspuheilla maustettuna. En uskonut mitään mitä hän sanoi, sillä jos jotain olen oppinut niin kaikki sanat ovat merkityksettömiä kunnes toisin todistetaan. Hän kuitenkin jatkoi avautumistaan ja tuntien monologin jälkeen aloin taipua. Hän sai minut vakuuttuneeksi että tästä hetkestä lähtien olemme me – tällä kertaa katsomme mihin asti meistä on. Haluan hurmata sinut joka päivä aina uudelleen ja uudelleen. En usko että kyllästyn sinuun koskaan, tai ainakaan kuuteenkymmeneen vuoteen!
Sovimme tapaavamme seuraavana lauantaina hänen luonaan. Viikko oli maailman pisin, leijailin pilvissä, laskin tunteja. Tyynyni tuoksui häneltä ja en voinut käsittää miten viimeinkin onni on ulottuvillani. Ihan sama kuinka kauan se kestäisi, mutta viimeinkin oli minun vuoroni!
Lauantaina hän laittoi viestin ja kysyi näemmekö. Hänen pitäisi tavata ystäväänsä illalla, ja muutama koulutehtäväkin oli tehtävänä. Hälytyskellot soivat päässäni mutta koska halusin palavasti nähdä hänet, sovimme että menen hänen luokseen iltapäivällä.
Join neljä valtavaa lasillista punaviiniä kun hän kertoi ettei tiedä tykkääkö sittenkään minusta ollenkaan. Vaikutti siltä kuin viikon takaiset tapahtumat olisivat olleet vain omaa kuvitelmaani. Sokerina pohjalla samat lauseet jotka saan kuulla aina uudestaan ja uudestaan eri miehiltä. Eikö me vaan voitaisi käyttää toisiamme hyväksi? Kunpa säkin olisit kuin Henry Millerin romaanin nainen…
Hänestä ei ole kuulunut enää. Tiedän olevani melodramaattinen ja ehkä vähän koominenkin valvoessani kaikki yöt, samaistuessani Ylpön Mies murtuu -kappaleeseen. Samaistun myös videoon, tekisi todella mieli runnoa Volvo, hakata kirveellä takaluukkua ja odottaa turtumista. Saatana.
