Ei hätää, en ole hävinnyt rakastajan käsivarsille tai muutakaan korkealentoista. Olen ottanut erätauon ja mietiskellyt miten ristiriitainen onkaan se ihmissuhdepeli, mihin meidät on salakavalasti ehdollistettu. Pitääkö leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa jos ei ole sellainen? Ja entä sitten jos ei itse harrasta pelejä, mutta se toinen selkeästi on peluri – ei silloin vaan voi olla suora jos toinen harrastaa ”nyt olen viileä jotta se luulee sitä ja tätä” -manöövereitä.

Sorrun itse jatkuvasti pelaamaan vaikka en haluaisi. Jostain takaraivosta tulee se ärsyttävä epäilys siitä, että toinen pitää minua helppona jos ilmaisen mielenkiintoni maanittelematta. Olen koko ikäni ollut hankala saalis, mutta viimeisen vuoden sisään olen muuttunut aktiivisemmaksi. Ja samaa tahtia huomannut miten mikään ei ole mennyt putkeen jos olen ollut rehellinen ja suora. Tai kuten joku miekkonen oli todennut eräälle tutulle, että jos nainen on aktiivinen vain kusipäät tai varatut voivat kiinnostua.

Mielestäni on typerää esittää vaikeasti tavoiteltavaa jos ei tunnu siltä, ja haluan uskoa siihen että jos oikea ihminen sattuu kohdalle ei sillä ole väliä harrastetaanko seksiä ensimmäisillä vai viidensillä treffeillä. Mutta kuten todettua, en toimi tämän uskomukseni mukaan.

Pikku Prinssin kanssa pelaan väsytystaistelua: kumpikaan ei myönnä mitään, vaikka kaikki on melko ilmeistä. Olen taas hetkeksi luovuttanut, vaikka en pysty edes katsomaan muita miehiä.

Edellisen kirjoituksen Kirjailijatukan kanssa käyttäydyn ihan eri tavalla. En esitä mitään sillä olemme tunteneet melko kauan, enkä jaksa pelata pelejä sillä en luota häneen lainkaan. (Jännä juttu muuten, että pelaan sen kanssa johon luotan täysin, ja olen normaali sen kanssa johon en luota lainkaan… Miten typerää.)

Täytyisi katsella uusia tuttavuuksia, mutta kun ei kiinnosta lainkaan nyt. Eikä asiaa edesauta se, että ainoa sinkkuystävättäreni tässä kaupungissa on liian hyvännäköinen. Jos menen ulos hänen kanssaan olen yhtä kuin näkymätön. Ainoa asia mikä sujuu nyt on treenaaminen, mihinkään muuhun en saa yhtä hyvin purettua turhautumista ja aggressioita kuin lihaskuntosarjoihin, joiden jälkeen on maattava lattialla keräämässä henkeä.

Hiton ihmissuhdepelit ja hiton miehet!

Muutama kuukausi sitten eräs herrasmies pyysi minua ulos, mutta perui kutsunsa viikkoa myöhemmin todetessaan tapailevansa toista. Eilen löysin itseni takapenkiltä hänen vierestään, kun hän yllättäen päätti tulla kyydillämme toiseen kaupunkiin. Siellä pimeässä pakkasyön keskellä hän vaati saada tietää kuka on se toinen josta ystäväni vitsailivat, se nuori mies joka nukkui luonani jokin aika sitten. En kertonut.

Tänään hän vannotti minua tulemaan tanssilattialle kanssaan, siinä missä se toinen nuori mies kutsui minut katsomaan esiintymistään. Tuntuu siltä että pitäisi tehdä valinta kumman luo mennä, mutta jos olen rehellinen, en halua juosta kenenkään perään. En enää jaksa vaivihkaisia satunnaisia kohtaamisia jotka määrittävät sen tapahtuuko jotain vai ei. Olen kyllästynyt epämääräisyyteen, vaikka samaan aikaan en ehkä janoa mitään niin paljon kuin yöllistä suudelmaa baarin kapeassa rappukäytävässä.

En tiedä vielä mitä tehdä, he ovat toistensa vastakohdat.  Luulen jääväni kotiin odottamaan vastauksia, mutta itseni tuntien saatan juuri ennen keskiyötä juosta bussiin, heittäytyä yön vietäväksi ja elää hetkessä.