Luulisi että teknologia yksinkertaistaa kommunikointia, mutta ei. Olen taas jumissa siinä tilanteessa, missä olen kiinnostunut siitä toisesta ja se toinen minusta, mutta jostain syystä emme onnistu tapaamaan kasvokkain. Ujouden, saamattomuuden tai jonkun syyn x takia epämääräinen säätömme on jäänyt roikkumaan sähköisen viestinnän varaan.

Miten kryptisiä ovatkaan hänen tekemänsä avaukset. Kykenemättömyys pitää yllä aloittamaansa keskustelua, hänen yhtäkkinen kaveeraaminen parhaan miespuolisen ystäväni kanssa, vaivihkaiset vihjaukset ja kutsut, miljoonalla eri alustalla tapahtuvat tykkäykset ja sydämet. En tykkää tästä nykyajan sähköisestä esileikistä, joka päättyy vasta sitten kun vahingossa törmäämme jossain. Selvinpäin on liian korrekti tunnustaakseen mitään. Ja koska tämä samainen Pikku Prinssi löi itsensä tuulilasiin jo kerran kanssani, olen hillitty, lähes passiivinen.

Aika usein tulen pohtineeksi sitä miten sähköinen viestintä on vaikeuttanut kommunikointia, vaikka kaikki ovat koko ajan tavoitettavissa. Kirjoitetun tekstin tulkitseminen on laji sinänsä, ja koskaan ei voi olla varma ymmärtääkö vastapuoli oikein. Hyvänä esimerkkinä eräs ystäväni, joka jatkuvasti erehtyy viesteistäni joiden sisältö on mielestäni täysin yksiselitteinen. Hän lukee rivien väleistä asioita joita siellä ei ole. Teknologia mahdollistaa loputtomat väärinkäsitykset, toisen ilmeitä ei näe eikä äänenpainoja kuule. Hymiöillä pelaaminen ajaa minut hulluksi.

Analysoinnin ja tulkinnan määrä on loputon, varsinkin jos kyseessä on joku josta tykkää. Tarkoittiko hänen linkkaamansa kappalevalinta jotain? Entä kavereideni juttujen jatkuva kommentointi facebookissa? Miksi hän lähetti minulle tekstiviestinä kysymyksen johon tiesi jo vastauksen? Hienointa tässä on se, että ulkopuolisen silmin täysin samantekeviltä vaikuttavat viestit muuttuvat minulle äärimmäisen tärkeiksi huomionosoituksiksi, vihjeiksi hänen motiiveistaan.

Joka kerta upotessani teknologian loputtomaan rämeikköön päässäni soi toistolla 50 Centin ja Justin Timberlaken Ayo Technology. Kappale tiivistää kaiken olennaisen. Aaaayyyoooo I’m tired of using technology, I need you right in front of me.

50 Cent featuring Justin Timberlake ”AYO Technology” (2007) from Joseph Kahn on Vimeo.

Sain eilen kutsun tapahtumaan, jossa tiesin ihastukseni olevan. Jos olisin ollut minä parin viikon takaa, olisin sen kummempia ajattelematta mennyt paikalle. Yrittänyt. Analysoinut. Langennut lisää. Kävellyt yksin tai yhdessä kotiin.

Mutta eilen päätin että nyt riittää. Rajani on tullut vastaan. Ehkä toisessa ajassa ja paikassa jotain voisi tapahtua, mutta ei nyt. En jaksa enää taistella, haluan luovuttaa, haluan antaa asioiden mennä omalla painollaan. Koska lopulta haluan jonkun joka haluaa juuri minut. En jaksa olla enää kenenkään varavaihtoehto.

Niinpä minulla on uusi agenda: välttely. Välttelen häntä viimeiseen asti, ja yritän pakottaa päähäni ajatuksen siitä, ettei mitään koskaan ollutkaan. (Vaikka tiedän että sillä sekunnilla kun kohtaan hänet jossain, joudun taas kuilun reunalle.)

Byronia lainaten, poissaolo on lääke rakkauteen. Mutta onko se oikeasti? Neljän vuoden takainen, tapailustamme laulun kirjoittanut nuori mies toivoi hiljattain että muuttaisin samaan kaupunkiin. Hän saa minut joskus epäröimään, että jotkut asiat eivät koskaan muutu, vaikka valitsisi väärin. Vaikka hän on seurustellut neljästä vuodesta kolme. Elämäni miehet kiertävät kehää, uudelleen ja uudelleen. Asiat tapahtuvat aina liian aikaisin tai liian myöhään, ja olen kaikille se toinen, se jonka takia pohditaan tyttöystävän jättämistä.

Yksipuolisten ihastusten kanssa kamppaileville rohkaisuksi Thought Catalogin juttu siitä, miksi yksipuolinen ihastuminen voi olla sittenkin hyvästä: http://thoughtcatalog.com/wes-janisen/2013/08/you-should-fall-for-someone-who-doesnt-love-you/

You’ll see that loving someone who didn’t love you back was totally worth it.

EDIT// Kyllä te arvaatte mitä tapahtui heti tämän tekstin kirjoitettuani. Hän otti yhteyttä, harmitteli etten eilen tullut. Ääh.