Koulukiusaamisesta

Törmäsin tänään Ylen sivulla juttuun MHL-ohjelman ensi maanantain aiheesta ”Kiusaaja on kuningas”.

Aihe liippaa läheltä, koulukiusatuksi joutuminen on tuttua sekä omakohtaisen, että oman lapsen, että monien ystävien kokemusten kautta. Siihen ei koskaan pysty suhtautumaan erityisen viileästi. Mutta harvoin koen, että luen tai kuulen aiheesta uuden näkökulman kautta, siksi tämä artikkeli kolahti.

 

Heikki Soini tylyttää kirjoituksessaan meitä kaikkia. ”Suomi on kiusaajien luvattu maa: täällä haukutaan lyttyyn kaikki, jotka uskaltavat yrittää jotain tai julkeavat mitenkään erottautua massasta”. Ensin nyrpistelin raflaavalle aloitusvirkkeelle, mutta hetken päästä jouduin ajattelemaan asiaa uudestaan. (Tässä mainittakoon, etten yleensä jaksa lukea juttuja, joissa me suomalaiset haukumme itseämme lyttäämällä sekä kulttuurillisia ominaispiirteitämme, että tyypillisiä luonteenpiirteitämme. En viitsi millään ajatella, että ujous tai jurous on jotenkin ulospäinsuuntautuneisuutta tai yltiöoptimismia vähemmän arvokasta.)

Mutta tässä asiassa jouduin myöntämään itselleni, että Heikki tavallaan on osunut asian ytimeen. En tiedä, onko ”kaikkien lyttyyn haukkuminen” mitenkään ainoastaan tai erityisesti suomalainen tapa, mutta sitä en voi kieltää etteikö niin täällä tehtäisi. Teen itsekin. Jos satun vahingossa katsomaan tosi-tv-ohjelmaa tai linnanjuhlia, tai luen sellaisen henkilön haastattelun, jonka näkemyksiä en erityisemmin arvosta, lauon negatiivisia mielipiteitäni melko estottomasti. Samaan hengenvetoon saatan hyvinkin ojentaa lapsiani siitä, että kaverille ei saa puhua ikävään sävyyn eikä pikkuveljen ulkoista olemusta naureskella. ”Jokainen saa olla kuten haluaa!”

Ja ehdottomasti tarkoitan mitä sanon. Sekä tuntemattomia kritisoidessani, että opettaessani lapsille, miten päin naamaa ei saa sanoa ikävästi. Opetanko siis – huomaamattani, tarkoittamattani – että edessäpäin suu supussa, mutta selän takana vain taivas on rajana? Ilkeät puheeni eivät haittaa, kun kohde ei kuule eikä todennäköisesti tulekaan kuulemaan mielipiteitäni?

No, onhan siinäkin totuuden siemen; mitä ei tiedä, ei se voi vahingoittaa. Mutta toisaalta annan omille lapsilleni esimerkin vähintäänkin ikävästä käytöksestä ja piittaamattomuudesta.

Hups. Tämän kasvattajan aika tuli tänään katsoa peiliin ja miettiä jatkossa vähän tarkemmin, mitä sanoo ääneen.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *