Olen harrastanut derbyä kohta 3,5 vuotta. Ensimmäistä muutamaa kuukautta lukuunottamatta olen koko tuon ajan ollut omalla mittapuullani sangen tosissani, kilpaurheiluun tähdäten.

Viime vuoden lopusta, päästyäni maajoukkuetreenirinkiin, on tämä harrastuksen vakavuusaste noussut entisestään. Enää ei riitä, että rimpuilee salilla muutaman kerran viikossa ja luistelee ne viikonlopun treenit läpi. Pyrin mahduttamaan normaaliin treeniviikkoon kaksi salitreeniä, joissa teen lähinnä lihastasapainon säilyttämiseksi ja tukielimistön varjelemiseksi yläkroppaa sekä corea, mutta toisena treenipäivänä myös jalkoja. Näiden väliin ujutan yhden aerobisen, esimerkiksi juoksulenkin tai sätkimistä crosstrainerissa sekä yhden mäkijuoksun. Näin talvikaudella viikonloppuisinhan sitten luistellaan 5-8 tuntia viikosta riippuen. 

Päivätöiden, treenaamisen ja normaalin elämän keskenään sovittaminen on alituinen haaste ja vaikkapa siivoaminen tahtoo väistämättä jäädä sangen vähälle huomiolle. En myöskään enää lainkaan ihmettele sitä, miksi ammatikseen urheilevat harrastavat säännöllisiä päiväunia: 8 tuntia yössä tuntuu kertakaikkisen riittämättömälle, ja treenivapaatkin viikonloput haluan nykyään useimmiten käyttää tylsästi elpymiseen ja niin fyysisten kuin henkistenkin akkujen latailuun.

Jo muutaman viikon on ahdistanut avata kalenteri sunnuntai-iltaisin tulevaan viikkoon virittäytymistä varten. Jos haluaa ylläpitää illuusiota normaalista elämästä, pitää nähdä myös derbyn ulkopuolisia kavereita ja tehdä välillä muutakin kuin jumpata naama irvessä. Syntyy positiivinen ongelma: on liikaa kivaa tekemistä. Liika on kuitenkin liikaa, vaikka laadultaan minkämoista – niinpä olen jo muutaman viime viikon tuntenut itseni sangen loppuunajetuksi ja ehkä hieman ilottomaksi uurreotsaksi. Jostain pitäisi vähentää, mutta mistä? Töissä on ikävä kyllä käytävä eikä nukkumisesta voi tinkiä. Treenaaminen on paitsi intohimo myös tässä vaiheessa varsinaisen maajoukkuepaikan tavoittelussa jonkinmoinen välttämättömyys. Ja toisaalta myös sosiaalinen elämä – parisuhde, ystävät, perhe – on mielenterveyden kannalta tärkeää.

Entä sitten Minä-aika: aika, jona saan olla juuri niin epäsosiaalinen kuin sydämeni pohjimmiltaan on, lojua kotona pieruverkkareissa tekemässä ei-kerrassaan-yhtään-mitään? Minne sen sijoitan, ajan, joka on järjissä pysymiseni kannalta välttämätöntä?

Kaikki eskaloitui viime viikonloppuna. Perjantaina halusin leikkiä nuorta, hieman huikentelevaista oman elämänsä valtiatarta ja lipesin töistä etuajassa kaupungille tekemään hankintoja. Kolme ja puoli tuntia kauppoja kierreltyäni olin niin uuvuksissa että teki mieli vain marista ja polkea jalkaa kun bussi kotiin oli pikkuisen myöhässä.

(Mutta löysin uuden huulipunan, ensimmäiseni moneen vuo- no ikinä.)

Tämä oli viikon ainoa treenivapaani ja se tuntui kropassa. Lauantaina ja sunnuntaina bootcampattiin, muttei mitenkään ylenpalttisesti: lauantaina vajaat 5 ja sunnuntaina 3 tuntia luistimilla. Söin ja nukuin mielestäni ihan tukevasti, mutta siitä huolimatta sunnuntai-iltaan mennessä olin nyyhkyttävä mytty. Jokaista jäsentä särki ja kolotti ja koko kroppa oli rättiväsynyt. Tuntui myös, ettei torstain mäkijuoksu ollut putsaantunut jaloista edelleenkään. Yritin kiroillen puserrella itse pohkeitani ja sääriäni auki lauantaina scrimmagen jälkeen, laihoin tuloksin. Se tekee niin kipeää, että tulee tarve rikkoa paikkoja ja solvata naapureita ikkunasta.

Päätin pitää viikon treenitauon.
Tämän viikon aikana aion ainakin tehdä lisää rocky roadeja, joita tein perjantaina ja voi veljet miten jäinkään koukkuun kerrasta. Miten on näin monta vuotta ihminen päässyt elämään ymmärtämättä, että näitä voi sangen mainiosti – ja varsin vaivatta! – tehdä aivan itsekin?

Tein mä viikonloppuna muutakin kuin derbysin (yritän toden totta roikkua kynnennysilläni kiinni normaalielämässä kuten huomaatte ja pärjään mielestäni ihan hyvin. Välillä. Kun pysyn hereillä.). Lauantaina esimerkiksi käytiin romanttisesti syömässä päänkokoiset korvapuustit Caruselissa, minkä jälkeen mentiin romanttisesti auringonlaskukävelylle Ruoholahden rantaan helvetilliseen, naaman irrottavaan viimaan. Sikäli lystikästä, että pakotan Hahmon metsästämään kanssani auringonlaskuja ja tyyniä vedenpintoja ja ties mitä hoopoa saadakseni taiteellisia kuvia. Sehän meistä se oikea kuvaaja on, eikä se useinkaan viitsi edes kaivaa puhelintaan esille kuvan ottamiseksi. Ehkä tää on ihan tasapainossa näin: mä saan pitää Instis-hetkeni ja se ottaa sitten niitä oikeasti hienoja kuvia oikealla kamerallaan.

Sunnuntaina käytiin myös elävissä kuvissa katsomassa American Hustle Selman kanssa. Eniten illassa minua viehätti a) popcorn ja irtonamit sekä b) edessämme istunut purpatteleva teinipariskunta, joka vaikeni kuin taikaiskusta kun nätisti pyysin. Niin ja c) Jennifer Lawrence, joka on ihana. 

Sikailin ja löysin kotiinpäästyäni popcornia navastanikin. Ahneella on likanen loppu.