Oltiin äidin kanssa keskiviikkona kuuntelemassa Johannespassio Temppeliaukion kirkossa. Olen muinaisina kuorovuosinani (17 vuotta sitten…) ollut mukana tekemässä kyseistä biisiä itsekin, minkä vuoksi valitsin meille sen varmasti isomman hitin, Matteuspassion ohitse. Ikää ja välimatkaa teokseen saatuani sain etenkin niistä kuorokohdista esiin sävyjä ja ulottuvuuksia, joita en niissä ollut tiennyt olleenkaan. Lisäksi ymmärsin, etten tuolloin, kukkeana lukiolaisena, ole tajunnut koko biisistä oikeastaan yhtään mitään: en tekstejä, en sävellyksen neroutta, en vanhan kunnon Johann S.:n ilmiselvää sadismia.

Jotenkin siellä kirkon penkissä nakottaessani mieleeni juolahti ajatus, josta en päässyt enää eroon. Se kuului jotenkin niin, että on ilmeisestikin olemassa muutamia erityisesti aikuisuuteen kuuluvia asioita, joille pitää altistua säännöllisesti ja joihin pitää saada tottua päästäkseen niiden makuun toden teolla. Tämmöisiä asioita ovat esimerkiksi kahvi, nykytanssi, viski, homejuusto ja klassinen musiikki. Toki monet eivät koskaan saa näihin makua, eivät vaikka ihan vakavissaan yrittäisivät eikä siinä sen kummempia; vastaavasti on olemassa ihmisiä, joille moiset asiat uppoavat kerrasta ja vailla siedätystä. Minä, klassisen musiikin keskellä kasvaneena, pidän oopperaa melkoisen joutavana touhuna, kun taas laadukasta kuorolaulua voisin kuunnella maailman tappiin saakka. Homejuustosta en piittaa edelleenkään, mutta nykytanssi on vaivihkaa päässyt sydämessäni semmoiseen asemaan, että olen alkanut katsoa balettia nykytanssisuodattimen läpi – testi, jota klassinen baletti ei luonnollisestikaan läpäise kovin kirkkaasti. 

Olen myös viime aikoina havainnut, ettei ilmeisesti kaikkia lapsia olekaan aikanaan raahattu Ooppera- ja Finlandia-taloihin, erilaisiin kirkkoihin ja konserttisaleihin ties minkä kulttuurillisen nautinnon merkeissä. Tämä on saanut minut hitusen ylpistymään taustastani ja äidistä, joka ei ole akateeminen mutta sen verran sivistyneestä kodista kuitenkin, että halusi kasvattaa minusta ns. korkeakulttuuriin luontevasti suhtautuvan ja alati elämyksille nälkäisen ihmisen.

Tänään on ollut paras päivä naismuistiin. Nukuin tolkuttoman pitkään, söin kiireettömän aamiaisen ja lähdin salille. Luistelin Leppävaaraan ja takaisin, leppoisasti potkutellen ja maisemia ihaillen.

Kotona tein bravuuriani, hunaja-inkivääri-kookoskanaa ja syötyäni nukahdin tietenkin taas. Loppuillan ajattelin viettää Hustvedtiä lukien: Säihkyvä maailma on osoittautunut huomattavasti tenhoavammaksi kuin ensimmäiset muutama kymmen sivua antoivat ymmärtää. En voi sietää liikaa älyllistä briljeeraamista enkä ylettömiä alaviitteitä – asioita, joita teoksen muistikirjajaksot sisältävät enemmän kuin itseään pakonomaisesti raapimatta pystyy lukemaan. Kuitenkin haastattelujaksot puolestaan tuovat hahmoja lähelle, saavat kiinnostumaan heidän kohtalostaan ja lukemaan malttamattomana eteenpäin saadakseen tietää, mitä seuraavaksi. Hustvedtin kieli on kaunista ja punnittua, ei nyt aivan Cunninghamia mutta samaa sukuhaaraa kuitenkin. Myös voimakkaan feministinen teema on jotain, mikä ei voi olla puhuttelematta tällaista paatunutta kiilusilmää.

Huomenna scrimmataan taas, kahdesti! Olen tohkeissani, luisteleminen ja pelaaminen on nyt sitä mitä haluan eniten maailmassa tehdä. Olen kai vähän (täysii!) niityllä tämän suhteen, mistä hienosti teemaan sopivana kuvituksena Kilpurin näkemys superniityistä:

Löysin puhelimesta vielä pari Berliinin-kuvaa. Ensimmäisessä juomia. Enää en ihmettele.

Kuvassa betonimöhkäleestä versoava rikkaruoho. Puhutteli minua, koska möhkäle on kappale Muuria, ja koska onhan se nyt symbolista ja hirveän koskettavaa, oikeastaan vähän itkettävääkin jos ajattelee, muurit ja kaikki ihmiskunnan julmuudet ja luonto se vaan porskuttaa. Mut siinä se rehottaa, muina rikkaruohoina. Tulisipa siitä oikein suuri ja tuuhoinen.