Extraordinary, just like a strawberry
Johtuneeko keväästä ja auringosta vai mistä, mutta huomaan itsessäni salavihkaa virinneen jonkinmoisen halun. En keksi sille nimeä, paitsi ehkä ”elämänlaadun kohentamisen halu”, mutta se on niin juustoinen ja ympäripyöreä, että se vain hymistelee tekopyhän laupias ilme kasvoillaan selatessaan henkisen kasvun opasta ja siemaillessaan vihersmoothietaan. Minun haluni ei ole oikein sitä, vaikka on siinä sitäkin. Alkuviikosta tämä nimeämätön nälkäni vei minut lueskelemaan Novelle.fi:n blogeja. Siellä muuan Nina kirjoitti
”Jos ihan totta puhutaan, saan (kuvitteellisia) näppylöitä superfoodeista, self help -oppaista, kaloreiden laskemisista ja joogaan tai muihin lajeihin hurahtamisista. En oikein ymmärrä, miksi hyvää oloa ja henkistä tasapainoa täytyy hakea hampaat irvessä ja miksi etsimiselle täytyy pyhittää koko elämä.
Miksi aina täytyy tehdä elämäntapamuutos, lakata syömästä sokeria tai aloittaa meditointi, jos haluaa olla onnellinen ja tasapainossa itsensä ja maailman kanssa?”
ja nyökyttelin ponnekkaasti. Näin juuri. Mutta jotain… jotain olen vailla. Kauneutta? Avaruutta? Selkeyttä? Siivoan vimmaisesti, janoan raitista ilmaa ja hiottuja, ilmaisuvoimaisia sanoja, niitä minulla on ikävä.
Alppilaan voisin kans muuttaa vaikka heti. Olen varma, että siitä kohenisi elämän laatu merkittävästi ja kaikki sielun kaipaukset tyydyttyisivät. Vaikkapa kuvan esittämään taloon, sen ottaisin kiitos!
Eilen pääsin vihdoin taas luistimille. Viikonloppuiset luistelutreenit eivät tunnu riittävän mihinkään – siksipä jokakesäinen Väiskillä tahkoaminen tulee aina enemmän kuin tarpeeseen. Kylmähän siellä vielä oli som satan, mutta eipä toisaalta sitten vielä kovasti tungostakaan. Puolentoista tunnin teputtaminen punasi nenän ja pani hymyilyttämään. Tästä tulee vielä kaikkien aikojen derbyvuosi!
Pääsin myös urheilupsykateoksessa siihen lukuun, jossa esitellään itse tehtäviä harjoitteita. Innosta tohkeana otin heti käyttöön ensimmäisen niistä, onnistumispäiväkirjan (joo joo tiedän, tiedän mille tää kuulostaa. Mut mitä sitte, yritän olla ennakkoluuloton. Olisit säkin!), jonka ideana on yksinkertaisesti kirjoittaa ylös joka ilta kolme henkilökohtaista onnistumista kuluneelta päivältä ja siten ohjata omaa ajattelua ja sisäistä puhetta positiivisempaan suuntaan. Ajatuksista tulee helposti itseään toteuttavia profetioita – en usko menettäväni mitään siinä, että yritän valjastaa nekin pelikehitykseni tueksi. Elvyttämäni treenipäiväkirjanpidon myötä tavoitteiden konkreettinen ylöskirjaaminen on sekin tullut osaksi rutiinejani; sen olen jo huomannut alkavan toimia ja suunnata käytöstäni tavoitteideni viitoittamaan suuntaan. Olen innoissani, mutta samaan aikaan myös tunnen itseni hieman hoopoksi. Näinkö tämä ihan todella toimii? Näinkö tämä olisi toiminut koko ajan, ja minä keksin tämän vasta nyt? Että ihan kuin kotitaloni rappukäytävässä olisi rahapeli, josta voittaa joka ikinen kerta kun vain älyää pelata – ja että kaikki ovat kuulleet tästä, minäkin, mutta mulla vain olisi aina ollut muka niin kiire, etten olisi ikinä ehtinyt vetäistä yksikätisen rosvon kahvasta.
Tai ehkä tässäkin on kyse siitä, että niin kauan kuin pärjää ilmankin, ei katso tarvitsevansa mitään erityiskeinoja (ehkä niitä pitää jopa hieman poppakonsteina?), ja vasta kun ensi kerran törmää oman päänsä rakentamaan hiekkaesteeseen, alkaa hamuta ympärilleen avun toivossa? Faktahan on, että luistelemaan oppii vain luistelemalla, mutta aivojaan voi treenata vaikka bussissa matkalla töihin.
Huomenna on taas perjantai ja se on upeaa.
