Kaksi vuotta joogaopettajaksi – ajatuksia alkumetreiltä
Aloitin maaliskuussa YogaSourcen kaksivuotisen RYT500-koulutuksen joogaopettajaksi Marjo Wuorisalon, sekä hänen ihanan miehensä Michael Crammin johdolla. Olen halunnut kirjoittaa koulutuksesta syvemmin jo kauan, mutta en ole tiennyt mistä aloittaa.
Koulutus on herättänyt minussa paljon, erityisesti henkisellä tasolla. Uskon, että oikeastaan koulutuksemme ohjatut meditaatiot ja sen synnyttämät ajatuskelat saivat minut lopulta ymmärtämään, että tarvitsin irtioton ja uuden tilan: päätös Helsinkiin muutosta syntyi hyvin nopeasti koulutuksen alettua, niin hullulta kuin se kuulostaakin.
Ehkä se oli sysäys ja rohkaisu jo pitkään mielessä pyörineelle tarpeelleni, sen toteuttamiselle.
Muistan ensimmäisen yhteisen meditaatiohetkemme: itkin, en lohduttomasti enkä toisaalta ilostakaan, ehkä itseni kohtaaminen pitkässä pysähtyneessä hetkessä herätti vain mahdottoman suuren tunteen jolle en löydä nimeä. Olin itseni ja oloni kanssa rehellisesti kasvokkain.
”Olen aina oikeassa paikassa, oikeaan aikaan. Kaikki mitä teen ja mitä tapahtuu minulle, on minun korkeammaksi parhaakseni”, oli lause, jota meditaatiomme pohdiskeli. Ymmärsin kai tuon kautta tietynlaisen järjettömyyden, jota olen elämässäni toistanut ja näin kirkkaasti muutoksen, joka minun täytyy tehdä itseni parhaaksi.
Ymmärsin, etten useimmiten ole ollut oikeassa paikassa, vaan toistanut tiettyä totuttua kaavaa jolla ei ole kuitenkaan oikean haluni ja onneni kanssa mitään tekemistä.
Toisaalta, olisinko matkalla kohti nykyistä, oikealta tuntuvaa päämäärääni, ellen olisi tarponut myös hakoteillä? Onko kaikella merkitys?
RYT-500 joogaopettajakoulutus tarkoitaa 500 tunnin pituista, kansainvälisesti hyväksyttyä joogaopettajakoulutusta. Tarjolla on myös 200 tunnin koulutuksia, mutta itselleni oli melko selvää, että kun tähän lähden, niin otan kattavimman ja pisimmän koulutuksen mitä löydän.
Koulutuksien pituus vaihtelee, mutta YogaSourcen koulutus kestää kaksi vuotta. Tämä tarkoittaa sitä, että kokoonnumme kahden vuoden ajan kerran kuukaudessa koulutukseen täällä Helsingissä. Koulutusviikonloppujen ulkopuolella teemme kotona tehtäviä, omaa harjoitusta (asana, pranayama, sekä meditaatio), luemme materiaaleja sekä kirjallisuutta. Olemme muiden kurssikavereiden kanssa suhteellisen tiiviisti tekemisissä ja pohdimme yhdessä opittua.
Koulutus joogaopettajaksi kestää, koska asiaa ja sisäistettävää on paljon. Suoraan sanottuna en ymmärrä, miten kukaan voi päästä sisälle joogan ohjaamisen maailmaan esimerkiksi kuukauden mittaisen koulutuksen aikana. En vain ymmärrä. Koin itseni kohdalla itsestäänselvänä, että tälle prosessille tarvitaan aikaa ja tilaa, paljon prosessointia ja pohdintaa – kasvamista, ja kun mikään kasvaminen ei tapahdu hetkessä.
Hyvänä esimerkkinä: moni meidän koulutuksessa on käynyt lyhykäisen koulutuksen esimerkiksi ulkomailla, ja ikään kuin ”valmistuneet” jo jostain koulutuksesta joogaopettajaksi, mutta eivät ole kokeneet sitä riittävänä pohjana joogan ohjaamiselle. Uskon, että kokisin itse lyhyen koulutuksen myötä samoin, vaikka minullakin on joogataustaa kuuden-seitsemän vuoden verran.
Päätökseni hakeutua joogaopettajaksi on syntynyt jo vuosia sitten joogapolkuni alkupäässä, vahvistui Intiassa kokiessani millaista ohjausta en ainakaan halua saada, enkä kenellekään tarjota, ja varmistui viime syksynä, kun pohdin miksi unelmiensa toteuttamiselle pitäisi odottaa täydellistä hetkeä, jos ne mitenkään voi toteuttaa jo nyt.
Jännitykseni ennen koulutusta olivat erikoisia: pelkäsin, että sali täyttyisi Instragram-joogatypyistä jotka vääntyvät ja kääntyvät, venyvät ja paukkuvat mutta eivät juuri pohdi syntyjä syviä. Mietin, millainen onkaan ensimmäinen harjoituksemme: mitä jos en pysy mukana?
Kaikki tämä on osoittautunut hyvin turhaksi. Ensimmäisen harjoituksen aikana opettelimme seisomaan uudelleen, ja oikeastaan sama harjoitus jatkuu viikonlopusta toiseen. Viime viikonloppuna opettelimme kävelemään. ”Monet joogaavat matolla vuosia, mutta kävelevät silti väärin”, opettajamme pohti, kun tallustimme ympäri salia paljain jaloin.
Pohdimme tunnin verran salabhasanan perimmäistä tavoitetta ja sen ohjaamista muille. Sain ahaa-elämyksen tehdessäni varmasti jokaiselle joogaa kokeilleelle tuttua kissa-lehmää: ei sitä selkää kuulukaan taivutella, vaan voima tulee kämmenistä, varpaista, maasta, joka kantautuu aina keskivartaloon saakka aaltona…
Olemme palanneet perusjuttujen äärelle. Hyvä niin: kuinka muuten osaisin koskaan ohjata joogaa sitä ensimmäistä kertaa kokeilevalle, jos en itse hyppää takaisin lähtöruutuun, tutustu harjoitukseen kuin vastasyntyneen silmin?
Miten osaisin ohjata asiaa, joka tulee itselläni ajattelematta selkärangasta, jonka opetteluvaihetta en sitten mitenkään muista. Tiedän vain miltä sen kuuluu tuntua, mutta en osaa selittää mistä tuntemus oikeastaan on lähtöisin – ymmärsin, että tältä oikeastaan tuntuu jokainen tuttu ja turvallinen asana: ei niiden tekemistä enää edes mieti, kun tekee vain.
Totuttu tuttu kaava pitää rikkoa, vääntää ja kääntää, rakentaa uudelleen, opetella sanomaan se ääneen. Ääneen toiselle ohjaaminen on vaikeampaa kuin olisin uskonut, sanojen löytäminen, niiden järjestykseen laittaminen. Toisen kehon kuuntelu, näkeminen, ymmärtäminen. Onneksi tässä on kaksi vuotta aikaa.
Olemme alkaneet tutustua hiljalleen ihmisen anatomiaan: miten toispuoleisia voimmekaan olla, miten kehomme on jämähtänyt erikoisiin asentoihin. Tutustuimme kurssikavereiden vartaloihin, käänsimme toisen päätä suoraan. ”Mun on pakko mennä makaamaan hetki, alkoi pyörryttää niin lujaa”, kaverini totesi, kun olin suoristanut hänen päänsä anatomisesti oikeaan asentoon. Kehon vinous voi tuntua itselle suoralta ja oikeasti suora ihan vinolta.
Minäkin ymmärsin, että painoni on lysähtänyt jalkapohjieni sisäpuolelle, ihan väärään paikkaan. Tämä selittänee helposti kipeytyvät sääreni. Kävelyharjoitukset jatkukoon.
Mielestäni hyvä joogakoulutus (oli se sitten koulutus ohjaamiseen tai vain omaankin harjoitukseen liittyen), on sellainen, jossa ei opeteta mitään tapaa tai ajatusta faktana, vaan ikään kuin mahdollisuutena. Jokaisen ollessa yksilö on myös joogaharjoitus aina yksilöllistä, kuten myös tapa ohjata joogaa. Se mikä toiselle sopii, ei tunnu toisella missään.
Opettajamme Marjon sanoin: ”Minä tarjoan vaihtoehtoja, joista voit poimia mukaasi ne, jotka tuntuvat hyvältä ja omalta. Ei tarvitse olla samaa mieltä, eikä kaikkea tarvitse sisäistää tai muistaa. Ota vain se, minkä tarvitset.”
Koen, ettei tästä koulutuksesta synny yhden kaavan joogaopettajia, vaan meistä jokaisella on tilaa kasvaa, löytää oma äänemme ohjaukselle, periaatteemme, kuitenkin faktoihin ja minulle tärkeään anatomiaan perustuen. Toisaalta kaikki meistä ei edes halua joogaopettajaksi – mukana on useita, jotka haluavat vain syventää omaa harjoitustaan tai ymmärtää elämää uudesta vinkkelistä. Minullekin ajatus joogan ohjaamisesta on hyvin toissijaista. Edellä on oma harjoitus, syvempi ymmärrys sen takana.
Mielestäni hyvässä joogaopettajassa näkyy yksilöllinen, omalaatuinen henkinen puoli sekä järkkymätön tietotaito, joka ymmärtää kehon rajallisuuden, ongelmat ja variaatiot ongelmiin. Opettajan tietotaito tuo opettajaan myös luotettavuuden.
Sitä kohden. Tästä tulee hieno matka.
Lue myös:
Omistaisinpa vieläkin vähemmän
Ihminen ihmiselle – Ensiajatuksia yhteisöasumisesta
Itsekurin ja itsensä rakastamisen tasapaino
FACEBOOK / BLOGLOVIN / BLOGIT.FI