Merkintöjä saaristosta

Surautinpa taas tällä viikolla saaristoon hengittelemään ilmaa, ihmettelemään kiireettömyyttä, olemaan kiireetön.

Ja taidan tehdä saman ensi viikollakin. Ja ensi kuussa. Koko kesän, aina kun mahdollista.

Tukikohtani, eli äitini ja hänen miehensä koti, sijaitsee Turun saaristossa Korppoossa – kahden lauttamatkan päässä täältä mantereelta. Äiti otti ja lähti sinne viime marraskuussa, voitteko kuvitella? Vuosikymmeniä kaupunkielon ja keskusta-asumisen jälkeen hän päräytti paikkaan, jonne Postikin hiljattain ilmoitti, että ”jakelumme alueellenne vähenee, sillä alue lasketaan erämaa-alueeksi”.

Ihanaahan tämä äitin muutto on myös minun kannaltani: vaikka identiteettiini sisältynee vahva kaupunkityttö-aatos, tarvitsee mieleni luontoa, hiljaisuutta, juuri sitä mitä Turun saaristo henkii koko olemuksellaan.

turun saaristo
Houtskari, Turun saaristo. Näissä maisemissa tein yhden työpäivän.

On ollut ihanaa nähdä, kuinka äitini viikko viikolta kasvaa saaristolaiseksi. Mutkikkaita teitä vähän liian kovaa ajavat paikalliset saivat aluksi nyrpeitä katseita ja kauhisteluja varovaiselta äitikuskiltani, mutta nyt hän itsekin ajaa reteästi seuraavat mutkat muistaen, melkein toista kättä ikkunasta roikottaen.

Kun paistattelimme aurinkoa äidin kalliolla, eli talon etupihalla, yltämme liiteli korppi. Äiti huusi että ”jestas, näittekö tuon!” ja minä vilauksen korpista nähtyäni nyökyttelin innoissani päätäni, iso petolintu, jestas, täällä niitä tosiaan on, mutta ei:

”Niin siis näittekö mitä sillä oli suussa? Siis joku iso eläin sillä roikkui nokasta!”

Korppi itsessään ei herätä enää huudahduksia ja hämmennystä, mutta se mikä sillä oli suussa! Onneksi en itse nähnyt. Pelkkä vilaus korpista riittää minulle hyvin. Vielä – eihän sitä tiedä, miten tässä kesän mittaa karaistuu.

turun saaristo
Tiedättekö, miten liian usein kauniin kuvan pilaa liian uusi vene? ”Äiti, tuolla menee ihan oikea, aito vene”, totesin ja mietin, että voiko vain äiti ymmärtää mitä tarkoitan?

Äitin mies on yrittäjä ja tekee vähän kaikenlaista, mitä nyt saaristossa voi tehdä.

Eräänä iltana äitin mies toi kotiin kymmenen ahventa. Hän oli ollut auttamassa erästä mummua merellä tämän verkkojen kanssa, ja mummu oli todennut: ”Kuhaa minä haluan, mutta ota sinä nuo ahvenet.”

Niin me söimme iltapalaksi kolmeen pekkaan kahdeksan savuahventa.

 

Tätähän elämän pitäisi aina olla, eikö?

Onneksi lähtiessäni minua muistutetaan: ”Tiedäthän Miira, että tänne saa aina tulla.”

Ei tarvitse pelätä, en voisi unohtaa.

 

Lue myös:

Uusia jouluperinteitä Korppoosta

FACEBOOK / BLOGLOVIN / BLOGIT.FI

Kommentit (2)
  1. Wow what a nice place

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *