Onnen sieto

Ei ole nähtävää, mitään sen suurempaa, kuin tämä hetki, ja jos se on keveä minä saan leijua, ajattelen, ja kävelen koittaen nauttia kolmenkymmenen asteen ulos puskemista hikinoroista jotka valuvat pitkin kesäyökävelyiden rakottamia jalkojani pitkin. Miten mikään asia voi olla samaan aikaan niin ihanaa ja ällöttävää, kesä siis, sen tuomat lieveilmiöt.

Ja onnellisuuden sietämättömyys… Sitä olen pyöritellyt mielessäni ja tuntenut typeryyttä tuntiessani jotain näin ristiriitaista.

Yleensähän olen räpiköinyt kuin kala kuivalla maalla koittaen tartua epätoivoisesti johonkin surun aiheeseen, johonkin tuttuun eli turvattomaan ja juuri siksi turvalliseen tunteeseen. Vapaana hengittäminen on vaikeaa, kun on tottunut puristukseen ja siihen, että kohta taas palaa.

Opettelen pois ajatuksesta jossa edessäni olisi tyyni meri ja horisontti, mutten olisikaan katsonut epähuomioissani pinnan alle – siitä varmuudesta, että siellä olisi jotain, joka nousisi esiin, hetkenä minä hyvänsä, rikkoen peilityynin kuvajaisen.

Sillä osaan toimia paineen keskellä, osaan sammuttaa liekit, hengittää katkonaisesti, sen minä osaan (usein tuntuu, että parhaiten). Tottunut kai kohonneeseen sykkeeseen, tunteeseen kun uni ei tule, tai kun se vain lakkaa kesken.

 Kuin ne hetket ja niistä selviäminen olisi tehnyt elämästä elämän ja niinhän se oli, elämä silloin, suurimmalta osin.

Siksi tänäkin aamuna, kun heräsin ensimmäistä kertaa nukahtamisen jälkeen vasta kahvinkeittimen porinaan ja kysymykseen nukuinko hyvin, minä tunsin valtavaa kiitollisuutta voidessani kertoa, että minä nukuin, enkä herännyt kertaakaan yöllä. 

Opettelen ymmärtämään, ettei kaikki olekaan kulkua kriisistä kriisiin vaan oikeastaan suuri, jopa suurin osa ajasta, elämästä, voi olla vapaana liitoa – se on se oletustila ja normi. Se on se ja sen ansaitsen.

Ja sehän se onkin, että miten olla, kun mikään ei paina. Mitä tehdä, kun ympärillä ei roihua. Mihin keskittäisin katseeni, energiani, miten tuntea olevansa hyödyllinen jos ei ole mitään mitä ratkaista.

Mitä tekisinkään kaikella tällä ylimääräisellä vapautuneella voimalla ja onnella? Tätäkin kysymystä aluksi pelkäsin, nyt rakastan, inspiroituneena odotan…

Oli se sitten yhtäkisiä matkoja Tallinnaan,

kulkemista mukulakivikaduilla, Suomenlinnassa, parhaan ystävän kanssa typeränä korkokengät jalassa

luettuja kirjoja, kirjoitettuja sivuja, soitettuja lauluja, ajatuksia

hyvästejä menneelle

oven avaus uudelle, tuulelle, uuden tuttuuden tunteen, eli turvan tunteelle

 

ostettuja lento-, juna-, laivalippuja

 

Ja oli se sitten naurua ei millekään ja kaikelle,

ajatuksia siitä milloin aloin nauraa näin paljon

ajatuksia siitä milloin minusta tulikaan näin vahva, vai olenko aina ollut mutten ole uskonut

 

Ja se on yötunteja, yön tunteja, yöunia, unettomia öitä, aamuöitä, jolloin herään onneen, haluun, en suruun,

sitä on elämä nyt ja siihen koitan löytää vahvuutta, rohkeutta tarttua, heittäytyä

 

Lue myös:

Uuden elämän ensimmäinen kirjoitus

Anna tapahtua

Söin korvapuustin, tänäänkin

Yläkerran pianomies

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *