Elintila

Aamumetrossa kuulokkeistani soi sattumalta Banhart, ja näin muistan erään päivän noin kuuden vuoden takaa

aamuyön, jolloin menin nukkumaan vieraan peiton alle, ja heräsin päivän koittaessa kauniin vierestä, naisen, joka pukeutui vain mustaan

Noustuamme hän laittoi Banhartin vinyylin soimaan, taustalle, aivan hiljaiselle ja kysyi: ”Juotko mustana, kun maitoa ei ole?”

niin, sävelten voima: ilman Banhartia olisin unohtanut tuon päivän ja naisen kai ikiajoiksi, sillä vuodet vierivät.

Päivällä käyn katsomassa näyttelyn Vanhuudesta, sattumalta. Olen vain kaksi päivää aiemmin uhmannut ystävälleni urheasti, etten aio koskaan lannistua yhdestäkään silmärypystä, sillä uskon vanhenemisen tuovan mukanaan jokaisen rypyn edestä vain viisautta ja onnea – onhan tähänkin saakka elämä ollut vuosi vuodelta jos ei iloisempaa, niin ainakin helpompaa

Mutta taas olen se joka itkee museossa ja miettii, miten valtavasti taiteen kautta ymmärtääkään. Miten sitä voi kokea niin elävästi jonkun täysin uuden tunteen, kokemuksen, josta ei ole ollut koskaan aiemmin tietoinen.

Sillä vaikkei minua ahdista elämän rajallisuus, ei loppuminen, niin elintilan kaventuminen. Se, että koittais päivä, jolloin vain tuijottaisin samasta ikkunasta ulos samoja puita ja miettisin varpusia, laskisin kellontikityksiä ja puhelisin: ”huomenna olis miehen syntymäpäivä,

mutta hänkin on poissa,

eikä kukaan vie minua kukkakauppaan”

Kaiken luulen voivani oppia, mutta ilman tärkeimmän, eli vapauden kanssa elämistä, en tiedä