Ensikohtaamisia Brasiliasta

Ensimmäisenä aamuna minä kävelin märän keittiön lattialla paljasjaloin etsien edes kohtalaisen ehjää paistinpannua. Kurjassa ja paskaisessa hostellissa ei näkynyt ristinsielua, joka oli perseestä, koska kaasuhella ei meinannut toimia (vei kaksikymmentä minuuttia saada kipinästä aikaan liekki)

Ainut kohtaamiseni tuona yksinäisenä Etelä-Amerikan ensiaamuna sattui peukaloa suuremman torakkaherran kanssa.

Ja samaisen päivän iltana, ukkosen jyristessä pilkkopimeän Rion yllä, huomasin jättäneeni appelsiinimehun lämpimään sänkyni viereen joten lähdin talsimaan kohti keittiötä viedäkseni sen takaisin jääkaappiin. Keittiöön päästessäni sen takaovesta juoksi sisään, kai sadetta suojaan, aivan valtava rotta, joka jäi jumiin portaaseen.

Katselin hämilläni, kun lihava otus lyllersi ja kömpi itsensä reunaman yli ja säntäsi johonkin keittiön kaappiin piilosille.

Oli kovin lähellä, etten mennyt tuuppaamaan rottaa pyllystä sen taistellessa portaan kanssa…

jotenkin valtavan hellyyttäviä kaikessa oksettavuudessaan.

Ensipäivät eivät tuntuneet hankalilta, mutta eivät varsinaisesti säväyttääneetkään. Odotin koko ajan, että koska tulee kulttuurishokki, koska herään ymmärtämään että olen hitto yksin Brasiliassa, koska tämä tuntuu niin suurelta kuin sen täytyisi tuntua, koska pelkoni ennen lähtöä käyvät toteen, koska, koska koska…

Se on kai aina ollut tapani; haluta tuntea ja saada hieman enemmän, mitä nyt on.

Joten, kun kävelin sateessa Copacabanan rantaviivaa ja tuijotin valtavia aaltoja, minä päätin, että ei niiden oikeastaan tarvitse tuntua sen valtavammilta, mitä ne ovat, miltä ne nyt sattuvat tuntumaan.

Ei tunnetta, ei sitä voi pakottaa.

Ja toisinaan neutraali on aivan riittävä, ilotulitusten aika voi olla (tai olla olematta) sitten myöhemmin, mutta jos sitä aina juoksee kohti niitä, etsien koko ajan enemmän ja suurempaa, on ikuisesti tyytymätön – tyytymättömyys taas tappaa hiljalleen alleen kaiken.

Ja näin, pakottamatta, torakat ja rotat, yksinäiset kävelyt pauhaavan meren äärellä vaihtuivat hiljalleen aluksi mehunpuristajapappojen nauruun, sittemmin syviin keskusteluihin, intohimoiseen tanssiin, haleihin ja poskisuudelmiin – kohtasin hollantilaisen merimiehen, riolaisen urheilutoimittajan ja afrotukkaisen taiteilijasielun … enkä tiedä, miten häntä paremmin kuvata, sillä

”En useinkaan pidä monista ihmisistä, mutta sinä olet kiva”, toistelimme toisillemme, kun tanssimme Rion yössä sambaa, kun teimme caipirinhoja ja lauloimme myöhemmin riippumatossa kitaraa soittaen.

Lauloin kaikki laulut, jotka suomeksi vain osaan ulkoa, ja hän kuunteli hiljaa, tuijotti kohti favelan kattoja

Puhuimme kaikesta ja emme mistään ja minä mietin, kuinka on outoa voida olla vaivattomasti hiljaa vaikka tuntikausia, tuntemattoman seurassa. Kuinka hyvältä tuntuu olla kuin kotonaan näin kaukana, kun ei tarvitse selitellä itseään jotta toinen ymmärtäisi

Mutta eilen minä jätin Rion toistaiseksi taakseni ja suuntasin kohti rauhaa. Saavuin iltapäivällä uneliaaseen satamakaupunkiin tarkoituksenani etsiä mahdollisimman halpa laiva kohti Rion osavaltion saaria.

Kysyin apua joka toiselta englanniksi ja sain vastauksia portugaliksi; en usko että he liioin ymmärsivät minua enkä minä heitä. Lopulta törmäsin vanhaan mieheen, joka toisella kädellään (toista ei enää ollut) viittoi minut kohti kolkkoa laituria.

Laiturilla ei ollut ketään, ei edes sen näköistä laivaa, jonka kyyti olisi puhutellut. Tuijotin ruostunutta peltipurkkia ja mietin, liikkuuko se enää ja jos liikkuu, koska se liikkuu, mihin se liikkuu. Huokaisten istuin laiturin reunalle tuijottamaan merta ja mietin, että kyllä tämä tästä. Ainahan se siitä.

Ajatustulvani keskeytti lähestyvät askeleet ja kun käännyin katsomaan, näin vaaleat rastat ja pohjoisen kasvonpiirteet. Nousin salamana ylös, kipitin häntä kohden ja pyysin, että puhuuhan hän englantia, ole kiltti ja puhu englantia! 

Hän nyökytti nauraen vastaukseksi.

Ja näin minä tapasin Luun.

Kävi ilmi, että meillä on sama määränpää, jopa sama yöpaikka, ja kappas, sama tapa katsoa maailmaa, ajatella, olla, elää. Menimme ostamaan mangoja ja banaaneja ja pähkinöitä ja niitä natustaen palasimme tuijottamaan peltipurkkia lopulta todeten, että kyllä se on se meidän laiva jolla lähdemme saarelle.

Näin matkamme alkoi.

Kävi ilmi, että Luukin rakastaa tanssia, laulaa, soittaa, puhua kaikesta mistä minäkin, joten auringon laskiessa pakkasimme laukkuun muutaman Brahnan ja suuntasimme istumaan pimeälle rannalle. Minä kastoin varpaani veteen ja Luu tanssi takanani valopallojen kanssa.

Sillä hetkellä minä ymmärsin väkevästi olevani Brasiliassa, ja suolainen vesi varpaissani tuntui juuri niin suurelta, kuin toivoinkin.

”Mieti mikä sattuma”, Luu pohti.

”Että me kohtasimme, että yksi kanadalainen ja yksi suomalainen kävelivät toisiaan vastaan Brasiliassa ja ystävystyvät sekunnissa. Maailma on ihmeellinen.”