Ero

Tänä aamuna minä heräsin ja jaksoin viimein tiskata noin viiden päivän tiskit. Kävin lenkillä, imuroin pölyt nurkista. Vein roskat – ei niitä nyt kukaan muukaan vie, kun olen täällä yksin (meillä roskat olivat vuosien saatossa muuttuneet hänen vastuualueekseen, minä taas tein ruokaa, mietin kauppalistoja…)

Tilasin uuden päiväpeiton, siihen uuteen kotiin, johon tulen vielä muuttamaan.

Joskus asiat eivät vain mitenkään mene, niin kuin haluaisi, joskus sitä ymmärtää ettei asiat ollut totta alkuunkaan, edes ne joista koetti kiinni pitää.Miten pitää kiinni jostain, jota ei ole. Kuin märkä saippuapala, luisuu vain käsistä, vaikka kuinka puristaa.

Silloin täytyy päästää irti. Mietin kyllä, että josko sitä vielä, ajattelin odottavani, onhan tässä pääsykokeetkin, hirveästi töitä, muutettiinkin juuri, mitä kaikki ihmiset ympärillämme ajattelevat?

Pelotti: en jaksa olla surullinen, mitä toisellekin käy? Miten me molemmat selviämme?

Ymmärsin kuitenkin, että ei tulevaisuudessa ole sen enempää pelättävää kuin tässäkään hetkessä: emmehän me ole tälläkään hetkellä onnellisia, joten miksi tulevaisuuden onnettomuus pelottaisi? Todennäköisesti eron tuoma suru on ohimenevää, mutta suru suhteessa pysyvää, meidän kohdalla se olisi ollut.

Ja juuri samalla hetkellä äitini soitti:

”Me menemme naimisiin!”

Niin, elämä menee eteenpäin, heillä, nyt minullakin.