Kotiutuminen

Siitä alkaa olla kolme kuukautta, kun muutin Helsinkiin. 

Pianomies soittaa yhä. Aamuni lenkkireitti on säilynyt vakiona. Tiedän, mistä saa halvinta olutta, mistä huonoa pizzaa, mistä hyvää lounasta. Muistan joitain ratikkareittejä ulkoa. Keitän mutteripannukahvia ja katselen sisäpihalla tupakoivia naapuriravintolan tarjoilijoita.

Osaan osoittaa sormella eri kaupunginosien suuntaan. “Se on tuolla päin”, tiedän sanoa. 

Olen neuvonut aasialaisia turisteja. Ja saksalaisia, jotka eivät suostuneet puhumaan englantia.

Olen juossut kaatosateessa ihanan ihmisen kanssa, pysähtynyt puun alle kuin sateensuojaan, todennut: “juostaan lähimpään ravintolaan lämmittelemään, ihan sama minne, eka mikä tulee vastaan” – ja näin löydettiin vahingossa melko hyvä sushipaikka. 

Ihastuin.

Alun sopeutumista vaikeutti se, etten tapani mukaan ollut järin paljoa paikoillaan. Kesän alussa kämppikseni pohti, että hankalahan minun on tänne asettua, jos en koskaan ole aloillani. 

Sen jälkeen päätin, etten enää vastaakaan jokaiseen tuletko käymään? -kutsuun myöntävästi, vaikka voisinkin.

Mieli vaatii toisinaan fyysistä paikallaan pysymistä, jotta se asettuu rauhaan, kotiutuu, lepää.

Löysin tänä aamuna vihdoin joogasalin, joka tuntui omalta. Töölön Sagayoga, tulen toistekin, ja syksyllä jatkuvasti…

ja sitten talvella, silloin lähden Etelä-Amerikkaan. Yksin, mutta olen kuullut jo kolmesti, että:

“Minäkin tulen!”

Uskomatonta, että minulla on elämässä ihmisiä, jotka innostuvat lähtemään moikkailemaan minua maapallon toiselle puolen…

Tekstistä varmaan huokuu, että olen onnellinen. Mutta sanotaan se nyt silti ääneen:

olen onnellinen.

Ja se ei ole pelkästään kivaa. Onnellisuus ei ole helppoa, oikeastaan se on vaikeampaa kuin tuttu ja turvallinen suru, kriisi, jossa pitkään elin. Mutta siitäpä toiste.

Sillä nyt lähden hakemaan ystävääni asemalta. Ihanaa saada vieraita. <3

Kuva: Helsingin kaupungimuseo