Pakotonta

Parque del buen Retiron polkuja pissahädässä, jalat rakoilla kulkien minä katselin, kuinka vanha mies nosti kastanjan mietteliäänä. Pyöritteli sitä etu- ja keskisormensa välissä, kulmansa kurtussa

söin nurmella maaten noin puolikiloa juustoa ja patongin, tomaatteja

Ja kuljin kapeiden kujien väriloisteessa kuivuvien pyykkien alla. Yhdellä katselin, kuinka toinen vanha mies luki romaania vuosikymmenien tai -satojen takaa, korukauppansa edustalla kauluspaidassa, kiikkerällä tuolilla istuen
enkä olisi raaskinut keskeyttää, mutta myöhemmin mietin miten ne korvakorut maksoivat vain muutaman euron, mietin myös oliko miehellä vaimoa ja herkistyin

ja niin, myöhemmin samana iltana olin juosta kiertävän nenäliinakauppiaan perään, mutten kerinnyt, ja soimasin itseäni kun en ostanut häneltä pakettia heti, en, vaikka minulla oli ollut varaa tulla hänen kaupunkiin – kukkaro oli sillä nimenomaisella hetkellä muka liian kaukana

Mutta auringonlasku oli kauniimpi Cerro del Tio Piossa, maassa maaten ja vahingossa hiekkaa syöden, kuin kattoterassilla, sillä kuulun ennemmin metromatkan päähän kaupungin laidalle ilmaisille kukkuloille
en oikein tiennyt miten päin siellä kattoterassilla olla, vaikka niin kaunista olikin ja rakastin katsoa kuinka aurinko värjäsi punaisia kattoja allani

Vietin kirkossa yhteensä kaksi minuuttia, nauroin (ihan hyväntahtoisesti kyllä) nykytaiteelle, ja mietin että onpa oleminen siellä, siinä seurassa, niin valtavan pakotonta

Se, että ihmiset ympärillä, kujilla kulkeminen, viiden euron kiinalainen, auringonlasku pyyhkeellä riittää,

se saa riittää