”Se on aika, jolloin elämä oikeasti tuntuu joltain. Normaalisti elämä vain menee”,

toteaa ystäväni, kun juttelemme syksystä. Melankolian tuomasta levollisesta onnesta – sen tunteen paradoksaalisuudesta ja aiheuttamista luovuuspuuskista

Syksyssä on koko spektri. Miten hirveältä tuntuu se ensimmäinen taivaalta tippuva jokin. Miten epätoivoiselta tuntuu tuijottaa, että eihän tuo jokin lumenkaltainen jää maahan – eihän vielä. Huokaistaan, ja nostetaan katse ruskan punaan. Hymyillään taas. ”Katso miten kaunista.”

Kun aurinko välillä pilkahtaa, sekin tuntuu. ”Aurinko!” ilahdutaan, ja hetken ollaan taas levottomina täynnä voimaa, juodaan tummaa olutta ja kuunnellaan jazzia. Halataan ja juhlitaan…

kunnes huomenna on taas lupa vain olla

sillä miten usein kesällä ahdistuinkaan siitä pakosta lähteä ihmisten keskelle, juhlimaan, miten monesti piti nauttia auringosta ihan kuin se olisi hitto katoamassa johonkin lopullisesti, vaikka oikeasti olisin halunnut olla ihan hiljaa, näkemättä ketään neljän seinän sisällä tietokoneella, kirjoittamassa typeriä runojani tai tutkimassa avaruusalan pioneereja

(kuten viime yönä, olisinpa astronautti)