Kurkistus kolmen vuoden taakse
Yksi ihanaisimmista lempibloggaajistani Laura De Lille kirjoitteli kurkistuksen kolmen vuoden taakse ja kysäisi muiltakin samaa: kuka olit kolme vuotta sitten? Ensin huitaisin ajatuksen vähän ohi kunnes tajusin että kolme vuotta sitten oli tosiaan vuosi 2012. Vain kolme vuotta, niin lyhyt aika ja samalla niin pitkä matka. Jos joku olisi tullut kertomaan että kolmen vuoden päästä olet matkustanut maailman ääriin ja enemmän kuin ikinä, päiväsi kuluvat kauppakorkean luennoilla ja yösikin nukut ihan eri seurassa kuin nyt, olisin varmaan pyörtynyt epäuskosta ja kauhusta.
Tammikuu 2012. Olen 26-vuotias tiedottaja, joka oli hieman aiemmin saanut toisen tutkintonsa alalta lähes ennätysajassa valmiiksi huolimatta kokopäiväisestä työskentelystä opintojen ohella. Olen avovaimo keskijohdon tehtävissä työskentelevälle miehelle, jonka perässä olin muuttanut puoli vuotta aiemmin Helsingistä pois. Meillä on ihana koti upealla paikalla järven rannalla, koiranpentu ja kaksi autoa. Aamulla ennen töihin lähtöä käyn koiran kanssa jäällä lenkillä, läheisen pienvenesataman laiturit ovat vielä autioita kahdenkymmenen asteen pakkasessa. Sitten ajan töihin, toivoen että sähköposti ei olisi tukossa ja auto ei jäisi liikennevaloihin sutimaan.
Iltaisin käyn juoksemassa, tavoitteenani puolimaraton. Kun mies tulee kotiin, suunnittelemme viikonloppuja, kesälomaa, käymme saunassa. Toisina iltoina mies ei tule kotiin, pakko jäädä töihin. Toisina iltoina olen kotona mutten tiedä olenko kotona. En tee ruokaa koska en voi syödä. Avaan työkoneen. Menen nukkumaan mutten nuku.
Toukokuu 2012. En ole nukkunut yhtään kokonaista yötä arviolta viiteen kuukauteen. Minulle on tarjottu vetovastuuta töissä, olen kieltäynyt. Olen oksennellut ja pyörtyillyt ja telonut jalkani niin etten voi juosta. Painoni on pudonnut vajaa kymmenen kiloa syksystä. Iltaisin en voi pysähtyä, teen vain jotain. Kotona oleminen on todella ahdistavaa, olin yksin tai en. Yritän puhua miehelleni, hän sanoo ettei jaksa kuunnella. Hänen isänsä kysyy minulta, miksi ihmeessä meillä ei ole jo omakotitaloa ja lasta. Saan työterveydestä nukahtamislääkkeet ja lähetteen työpsykologille. En mene, sen sijaan kirjoitan kasan työhakemuksia.
Elokuu 2012. Olen ollut uudessa työpaikassa reilun kuukauden. Mieheni ei ole suostunut puhumaan minulle tai minun kanssani, niinä harvoina kertoina kun olemme yhtäaikaa kotona. Lopulta kerron kirjoittaneeni vuokrasopimuksen ja muuttavani pois. Muuttoa edeltävänä päivänä nukumme viimeistä kertaa yön saman katon alla, kuulen yöllä kun hän tulee humalassa kotiin. Aamulla hän herää huutooni; minulle on soitettu yllättävä suru-uutinen. Maanantaina töissä joku kysyy viikonlopusta; kerron että olen muuttanut ja perheessä vierailleen kuoleman. Onneksi en edes tiedä, että vielä pian tulee toinenkin hautajaiskutsu. Ja vielä tulee epävarmuutta, surua, kyyneleitä niin monesta muustakin syystä. Tämän jälkeen tarvon mustassa suossa pitkään.
Tammikuussa 2015. Olen ollut jo vuoden jälleen päätoiminen opiskelija. Vaikka yliopistolla menee vielä varmaan noin vuoden verran, suunnittelen kuitenkin muuttavani tästä kaupungista jo kesällä, viimeistelen tutkinnon etänä. Asun koiran kanssa keskustassa, korkealla. Joogaan, käyn tanssitunneilla ja juoksen juoksumatolla, ulkona ei vielä oikein voi. Suunnittelen tulevia matkoja, mietin mikä voisi olla kivaa duunia. Istun luennoilla, käyn lenkillä, leffassa, juhlissa. Vietän aikaa ihmisten kanssa joista osaa en vielä tuntenut kolme vuotta sitten ja joista osan olen tuntenut aina.
Aina välillä, nukkumaan mennessä, mietin missä olen ja mihin haluan mennä. Ikkunasta voi illalla katsella syvänsinistä yötaivasta ja tähtiä, huolimatta kaikista valoista. Joskus pelottaa. Miten mä pärjään, mitä mä rupeen tekeen, mihin mä muutan, haluanko olla tässä. Oonko ihan hullu kun en mennyt siihen työpaikkaan, olisko vaan helpompi jäädä tähän.
Sitten pysähdyn ja vedän henkeä. Ajattelen missä olen ollut, mitä olen nähnyt, miten paljon olen nauranut. Miten paljon sitä kaikkea on vielä lisää edessä. Miten varmalta voi joskus tuntua kävellä jostain ovesta sisään ja jostain ulos. Miten täysin voi omat ääriviivansa tuntea. Miten onnelliseksi todellinen vapaus ja voima omissa käsissä tekee.