Yksi
Yksinäisyys on niin vaiettu aihe ja siitä toki pitäisi puhua, mutta kenelle sitä oikein edes puhuisi?
En todellakaan koskaan elämässäni kuvitellut olevani yksinäinen. Ikinä. Muistan jopa nauttineeni siitä. Kuinka ihanaa olikaan herätä aamulla ja olla välittämättä kenestäkään muusta kuin itsestä. Tarpeeksi monta kertaa kun herää sillä tavalla, voi unohtaa välittää itsestään. Sitten sitä miettii, että mikäköhän tässä nyt on vinossa.
Kauhea ahdistus puskee jostain todella syvältä. Sellainen tunne minkä olemassaolosta ei edes ollut tietoinen. Seuraavaksi sitä itketäänkin jo keittiön lattialla. Kaiken pitäisi olla hyvin, mutta silti kyyneliä valuu pitkin poskia.
Aluksi sitä naisena miettii, että kuukautiskiertoon liittyvää hormonaalista hässäkkää tämä on. Sitten se jatkuu ja jatkuu. Eikä kuukautisia edes tullut. Eikä raskaustestissä ole ylimääräisiä viivoja. Vika on siis itsessä.
Sitten yhtäkkiä huomaat makaavasi sohvalla väsyneenä, vaikket mitään edes tehnyt. Huomaat puristavasi tyynyä rintaa vasten. Yhtäkkiä olet selannut viiden minuutin sisään kaikki sosiaaliset mediat sata kertaa. Tuijotat puhelintasi ja toivot saavasi viestin.
Rappukäytävässä kuuluu askelia, ehkä joku tulee kylään. Postiluukku kolahtaa. Ahdistus palaa yhä kovempana takaisin.
Jossain vaiheessa huomaat puhuvasi todella paljon omien vanhempiesi kanssa viesteillä. Yrität jatkuvasti keksiä syitä puhua heille. Olisi kamalaa myöntää, että ”juu tässä minä teidän tulevaisuuden toivo olen muuten epäonnistunut täysin, mitä sulle äiti kuuluu?”. Kyllä äiti varmaan jopa ymmärtäisi, mutta se vaan ahdistuisi itse. Ei se pystyisi auttamaan. Asutaan eri kaupungeissakin.
Sitten se vaan kolahtaa.
Tajuat olevasi yksinäinen.
Ongelmasi hyväksyttyä alkaa alamäki.
Mistä aikuinen ihminen saisi muka ystäviä? Enkä minä edes ole aikuinen. Yhdeksäntoista minä vain olen. Ei ole töitä, enkä pääse edes kouluun vielä pitkään aikaan. Mistä minä saan ystäviä?
Pakko minunkin kommentoida. Minäkin olen sinua reilut 10 vuotta vanhempi, mutta kirjoituksesi nosti elävästi mieleen ajan, jolloin olin itse samassa tilanteessa kuin sinä nyt. Olin juuri muuttanut pois kotoa vieraaseen kaupunkiin, missä en tuntenut ketään. Minullakaan ei ollut töitä ja opiskelupaikasta ei ollut vielä varmuutta. Muistan, kuinka musertavalta yksinäisyys tuntui, vaikka minäkin olin ennen nauttinut yksinolosta. Silloin kun ei ole ketään kenelle soittaa ja pyytää kahville, ei yksinolo ollutkaan enää entisenlainen nautinto. Soittelin äidille päivittäin ja kävin kotikotona todella usein, vaikka se hävetti. Kauan odottamani itsenäinen aikuiselämä olikin hirveä pettymys.
MUTTA, kuten edellisellä kommentoijalla, yksinäisyyteni osoittautui ohimeneväksi vaiheeksi, ja sitä se on mitä todennäköisemmin myös sinulle. Olen kokenut tämän jälkeen kuitenkin pari muutakin yksinäisyysvaihetta, aina silloin kun olen muuttanut uuteen kaupunkiin. Luulenkin, että melkein kaikkien nuoruuteen kuuluu näitä ”limbovaiheita”, kun oma aikuiselämä hakee uomiaan.
Pointtini lienee, että muserru yksinäisyyden alle, vaan jaksa uskoa, että niitä kivoja ja oikeasti kivoja ihmisiä vielä putkahtaa elämääsi. Äläkä missään nimessä ajattele, että olet yksinäisyytesi takia epäonnistunut! Et ole ainoa yksinäinen tuossa elämäntilanteessa – siitä ei tosiaan vaan puhuta.
Paljon voimia tähän ahdistavaan vaiheeseen – it’ll get better! 🙂
Pakko kommentoida ihan pikaisesti, vaikka piti mennä nukkumaan. Tuntui liian pahalta ajatella, että tällainen postaus jäisi ilman kommentteja. Olen itse 11 vuotta vanhempi, mutta olin kotoa muutettuani vastaavassa tilanteessa. Minulla oli uusi, hieno opiskelupaikka, mutta sieltä ei luontevasti löytynyt kavereita – vain pari tyyppiä, joiden vieressä istua luennolla. Olin pitkään yksinäinen ja masentunut, kunnes löysin somesta yhden ihan kivan tyypin, ja parin mutkan kautta tutustuin hänen tuttuihinsa, jotka olivat iso ja hajanainen joukko muualta muuttaneita, kaikki enemmän tai vähemmän yksinäisiä. Halusin vain sanoa, että yksinäisyys voi olla hirveä ja pitkäkin vaihe, mutta se on todennäköisesti vain vaihe. Minua ahdistaa ja surettaa vieläkin, kun ajattelen omaa yksinäisyysvaihettani, enkä usko oppineeni siitä juuri mitään. Se vain oli. En halua antaa neuvoja, koska löydät niitä googlaamalla (eikä suurin osa niistä tule varmaankaan toimimaan), mutta jossain vaiheessa yksinäisyys lakkaa. Tulee joku ihan kiva ja sitten lopulta joku oikeasti kiva.