Yksi

Yksinäisyys on niin vaiettu aihe ja siitä toki pitäisi puhua, mutta kenelle sitä oikein edes puhuisi?

 

En todellakaan koskaan elämässäni kuvitellut olevani yksinäinen. Ikinä. Muistan jopa nauttineeni siitä. Kuinka ihanaa olikaan herätä aamulla ja olla välittämättä kenestäkään muusta kuin itsestä. Tarpeeksi monta kertaa kun herää sillä tavalla, voi unohtaa välittää itsestään. Sitten sitä miettii, että mikäköhän tässä nyt on vinossa. 

Kauhea ahdistus puskee jostain todella syvältä. Sellainen tunne minkä olemassaolosta ei edes ollut tietoinen. Seuraavaksi sitä itketäänkin jo keittiön lattialla. Kaiken pitäisi olla hyvin, mutta silti kyyneliä valuu pitkin poskia. 

Aluksi sitä naisena miettii, että kuukautiskiertoon liittyvää hormonaalista hässäkkää tämä on. Sitten se jatkuu ja jatkuu. Eikä kuukautisia edes tullut. Eikä raskaustestissä ole ylimääräisiä viivoja. Vika on siis itsessä.

Sitten yhtäkkiä huomaat makaavasi sohvalla väsyneenä, vaikket mitään edes tehnyt. Huomaat puristavasi tyynyä rintaa vasten. Yhtäkkiä olet selannut viiden minuutin sisään kaikki sosiaaliset mediat sata kertaa. Tuijotat puhelintasi ja toivot saavasi viestin.

Rappukäytävässä kuuluu askelia, ehkä joku tulee kylään. Postiluukku kolahtaa. Ahdistus palaa yhä kovempana takaisin.

Jossain vaiheessa huomaat puhuvasi todella paljon omien vanhempiesi kanssa viesteillä. Yrität jatkuvasti keksiä syitä puhua heille. Olisi kamalaa myöntää, että ”juu tässä minä teidän tulevaisuuden toivo olen muuten epäonnistunut täysin, mitä sulle äiti kuuluu?”. Kyllä äiti varmaan jopa ymmärtäisi, mutta se vaan ahdistuisi itse. Ei se pystyisi auttamaan. Asutaan eri kaupungeissakin.

 

Sitten se vaan kolahtaa.

Tajuat olevasi yksinäinen.

Ongelmasi hyväksyttyä alkaa alamäki.

 

Mistä aikuinen ihminen saisi muka ystäviä? Enkä minä edes ole aikuinen. Yhdeksäntoista minä vain olen. Ei ole töitä, enkä pääse edes kouluun vielä pitkään aikaan. Mistä minä saan ystäviä?