ihantavallinentuomas@gmail.com

Läheisriippuvuudella on monet kasvot.

Päihderiippuvaisten puolisot potevat usein läheisriippuvuutta, joka voi kontrolloida heidän elämäänsä heidän tietämättään. Taaksepäin omiin päihdevuosiini katsoessa näen nyt selkeästi mitä entinen puolisoni, lasteni äiti Emilia (nimi muutettu) joutui kokemaan.
Kirjoitan siis vain mitä olen nähnyt ja kokenut.

Hänestä kuoriutui läheisriippuvainen. Jatkuva stressin, epätiedon ja pelon vaikutuksen alaisena eläminen kävi raskaaksi. Emilia pelkäsi aina viikonlopun lähestyessä, että alan juomaan. Pelkäsi, että reissu kavereiden kanssa venähtää pitkäksi. Pelkäsi, että lupaus lähteä viikonlopuksi sukulaisten luo petetään. Niin kävikin aivan liian usein, joten hän alkoi jo varhaisessa vaiheessa elämään ikäänkuin minun elämääni. Minun rytmissä. Kun hän halusi tehdä omia juttujaan, mennä omiin harrastuksiin yms. joutui hän tekemään ne arkena, koska pelko siitä, että viikonloppuna olen joko poissa kotoa ryyppäämässä tai kärsin krapulaa, jolloin olin myös pelistä pois kolkutti takaraivossa. Hän oli täysin minun sairauteni armoilla kaiken aikaa, eli minun päihderiippuvuuteni kahlitsi hänet tiettyyn muottiin, jossa kaikki asiat joko tapahtui tai oli tapahtumat minun mielen mukaan. Hän oli täysin riippuvainen minusta.

Kun Emilia oli tarpeeksi läheisriippuvainen, alkoi se vaikuttaa seuraavaksi lapsiimme. Sen lisäksi, että minun riippuvuus teki minun olemukseni poissa olevaksi, apaattiseksi, väliinpitämättömäksi ja ärtyneeksikin, vaikutti lasteni äidin hermostuneisuus myös lapsiin.
Emilia muuttui kontrolloivaksi, joka mitä ilmeisemmin kuuluu läheisriippuvuuden oireisiin. Hän yritti kontrolloimalla minua saada muuttamaan tapojani, mutta turhaan.
Emiliasta tuli ajan saatossa todella epävarma, hänellä oli huono itseluottamus ja hänestä kuoriutui ihminen, joka haki hyväksyntää ympäristöstä. Muistuttaisin tässä kohtaa, että kaikki tämä juonsi juurensa minun päihderiippuvuudestani. Hän tuskin tunsi itseään kovin naiselliseksi ja halutuksi, joka parisuhteessa pitäisi olla itseisarvo.

Kaikki tämä vaikutti siten lapsiimme siten, että he alkoivat oireilla Emilian tavoin osin takertumalla ja heistä tuli epävarmoja omista kyvyistään . Syy miksi en lapsistani puhu kovin mielelläni on se, että he ovat lapsia, joten jatketaan aikuisten kesken.

Meillä oli siis perheessämme kaksi läheisriippuvaista johtuen omasta lasisesta lapsuudestani. Minä pelkäsin myös hylätyksi tulemista, vaikka päihteiden käyttöni toista kielikin. Pelkäsin niin helvetisti, että menetän kaiken, mutta silti minun oli saatava pääni sekaisin ja sisälläni liekehtivät pahanolontunteet ”hukutettua”.
Emilia ei enää osannut ajatella järkevästi, koska kuka tahansa ”normaali” ihminen olisi pakannut omat ja lasten tavarat ja lähtenyt pois. Läheisriippuvainen ei toimi niin ja siihen onkin äärettömän tärkeää saada apua hyvissä ajoin ennen, kuin jäljellä on vain nimi siitä ihmisestä, joka hän ennen sairastumistaan oli.

Emilian oli myös erittäin vaikea sanoa ”ei”, oli sitten kyse työelämästä tai kaverien jeesaamisesta. Se juontaa siitä, että läheisriippuvainen kokee riittämättömyyttä ja tarvetta todistella itseään muille. Hän tuntee huonommuutta suhteessa kavereihin, työyhteisöön ja eri sosiaaliluokkiin. Läheisriippuvaisen hoidossa onkin tärkeää saada ihmisen itsetunto palautettua lähemmäs ”normaalia” tasoa. On kohdattava oma sisäinen lapsi. Läheisriippuvainen on saatava taas rakastamaan itseään. Hänen on ymmärrettävä, että hän riittää juuri sellaisena, kuin on, koska hän riittää. Luovuus on herätettävä, koska silloin on mahdollista alkaa elämään oman näköistä elämää.

Myös minä olen kärsinyt noista läheisriippuvuuden oireista vuosien varrella sillä erotuksella, että minun oireeni jäivät päihderiippuvuuden varjoon.
Läheisriippuvuus voi juontaa juurensa jo lapsuudesta, eikä se vaadi päihteiden käyttöä perheessä. Ilman äitini alkoholinkäyttöä olisin siitä huolimatta luultavasti kärsinyt siitä. Minut lytättiin lapsena toisen vanhempani toimesta. Minua ei kuunneltu, enkä saanut näyttää tunteitani. Jos onnistuin jossain, niin joskus harvoin saatoin saada kehun, mutta silloin kun elämässäni tuli joku vastoin käyminen, sain yhden vihollisen lisää. Kasvoin todella kieroon tunne-elämäni kanssa ja paikoin vieläkin taistelen näiden tuntemuksien kanssa. Osa syy eroon Emilian kanssa johtui minun tunne-elämäni köyhyydestä, joten todella kauaskantoiset vaikutukset on lapsuuden kokemuksilla no ollut.

Vuonna 2013 käymässäni päihdekuntoutuksessa pääsin käsittelemään sisäistä lastani ja ennenkaikkea sain kohdata hänet. Aloin pikkuhiljaa antaa itselleni anteeksi omat puutteeni ja aloin itse ymmärtää, että riitä tällaisena, kuin olen. Jos ei jonkun muun mielestä ole riittävä, on syytä ehkä kysyä, että tarvitseeko sellaista ihmissuhdetta mihinkään oli kyse sitten pari-tai kaverisuhteesta. Opin rakastamaan itseäni ja olemaan itselleni armollinen. Näin pystyin taas olemaan hyvä puoliso ja hyvä isä, vaikkakin suhde lasteni äitiin Emilian loppuikin.

Tahdon sanoa juuri sinulle lukija, että kaikki päättyy hyvin, kunhan tunnistat tunteet itsessäsi tai läheisessäsi. Ihminen on siitä kummallinen otus, että voimme kehittyä ja oppia uutta koko elämämme ajan, joten ei kannata tyytyä rooliinsa. Apua löytyy ja sitä kannattaa ottaa vastaan silloin, kun omat voimavarat ja konstit eivät riitä. Muistakaamme, että kun me voimme hyvin, ihmiset meidän ympärillä voi hyvin.

Toistettakoon vielä, että päihderiipouvuuteni sairastutti ympärilläni olevat ihmiset.
Päihderiippuvuus on koko perheen sairaus.
Jos tunnistat itselläsi tai läheiselläsi joko päihde- tai läheisriippuvuuden oireita, älä pelkää hakea apua.
Jos ei itselläsi ole voimia pyytää apua, ota yhteyttä. Autan enemmän, kuin mielelläni.

-Rakkaudella Tuomas

ihantavallinentuomas@gmail.com

ihantavallinentuomas@gmail.com

Kiitos, että luet.

Moi! Olen Tuomas. Olen viettänyt viimeiset kymmenen vuotta täysin päiheetöntä elämää. Sitä ennen taas olin täysin addiktion armoilla noin 14 vuotta. Lapsuuteni oli hyvin rikkonainen lähtien vanhempieni erosta, kun olin 6-vuotias. Muutimme tuolloin äitini sekä siskoni kanssa Turusta Pohjanmaalle. 90-luvun lama ajoi äitini yrityksen konkurssiin, joka oli hänelle toinen laatuaan. Epätoivo mitä ilmeisimmin oli äidilleni syy tarttua pulloon. Jostain hän oli nähdäkseni oppinut mallin, jossa vastoinkäymisten sattuessa alkoholi on ainoa pakotie ahdistuksesta ja tuskan tunteesta.

Vannotin itse lapsena, että en koskaan tee samoin, mutta kuinkas kävikään?
Kuin itsestään huomasin yht’äkkiä olevani täysin päihteiden armoilla.
Elin nuoruuteni, kuin kuka tahansa muukin teini-ikäinen. Urheilin, vietin aikaa kavereiden ja tyttöystävän kanssa, sekä soitin kitaraa bändeissä. Musiikki oli ja on edelleen harrastuksistani rakkain. Kuitenkin sisälläni myllersi jotain. Ikäänkuin minussa olisi ollut joku ratas, joka pyöri väärään suuntaan ja jota en saanut pysäytettyä. Teini-ikäisenä alkoholin käyttöni oli epäsäännöllisen säännöllistä ja näin myöhemmin ajateltuna juomiseni oli todella humalahakuista jo varsin nuorena. Tuohon aikaan päätään nosti ensimmäisiä kertoja myös niin kutsuttu ”teen mitä mua huvittaa”-mentaliteetti.

Äitini oli paljon pois kotoa omilla reissuillaan, joten minulla oli hyvin häilyvät rajat, sekä sain täysin vääristyneen kuvan turvallisesta kodista. Muutin pois kotoa jo 16-vuotiaana, kun minulle annettiin kaksi vaihtoehtoa. Eli joko lähteä äidin ja tämän miesystävän mukana 200km päähän toiseen kaupunkiin tai jäädä silloiseen asuinkaupunkiini Kokkolaan. Minulla oli laaja kaveripiiri, sekä ammattikoulu aloitettu, joten perustelin itselleni, että en halua lähteä pois Kokkolasta. Yksin asuminen taas mahdollisti sen, että sain tehdä kaiken ilman rajoja ja, koska moraalisesta puolesta tuon ikäisenä harvemmin on täysin kartalla, lintsasin myös koulusta oman mieleni mukaan.

Jotenkin selvisin sen pari vuotta itsekseni ”aikuisuuden” kynnykselle juhlien ja käymällä koulussa silloin, kun se minulle sopi. Ajattelin tuolloin, että kun tulen täysi-ikäiseksi, kaikki muuttuu. No ei muuttunut. Paitsi se, että nyt pystyin käymään baareissa. Kouluthan jäi lopulta kesken, vaikka kuinka välillä koitinkin skarpata. Menojalka vei voiton koulunkäynniltä. Mukaan alkoi tulla muitakin päihteitä, vaikkakin pilveä olin kokeillut muutamia kertoja jo teini-iässä, mutta siitä en koskaan saanut irti mitään. Näin jälkeenpäin ajateltuna on selvää, että päihteiden käyttöni alkoi vaikuttamaan lähipiiriini joltain osin, koska kaveripiirini vaihtui, tai ainakin laajeni huomattavasti ja aloin pitämään vähemmän yhteyttä siihen ydinpiiriin, jonka kanssa aiemmin vietin aikaa. Juomiseni oli entistä humalahakuisempaa ja saatoin juhlia useamman päivän peräkkäin ja taas perustelin sen itselleni opiskelija-elämänä, tai koska nuoret nyt juhlii ja ”mitä vittua se kellekään kuuluu”-asenteella.

Musiikki ja bänditoiminta oli onneksi mukana, joten minulla oli myös harrastus, johon olin hyvin motivoitunut ja sitoutunut. Harjoittelin kitaransoittoa paljon aina, kun minulla ei ollut juhlahousut jalassa.
Alkoholin käytön seurauksena alkoi tulla muistikatkoksia ja sammumisia usein, mutta eihän nuori itse osaa niistä huolestua, varsinkin kun tuohon maailman aikaan juominen oli yleisesti hyvinkin humalahakuista.
Armeija-aika antoi minulle mahdollisuuden hieman hengähtää, mutta se oli lopulta vain siirtymä johonkin paljon synkempään.

Olin aikuinen, työssä käyvä päihderiippuvainen.
Elämänhallintani oli todella retuperällä ja odotin vain viikonloppuja, että pääsen juhlimaan tai bändin kanssa keikalle. Toki joskus minulla lipsahti pitkäksi juhlinta ja näin ollen satunnaisia poissaoloja oli töistä pääosin maanantaisin. Hukutin ihmissuhdeonglemani alkoholiin. Olin tehnyt niin jo nuoresta asti. Hukutin tuskaa, pahaa oloa, paskoja ajatuksia ja kaikkea sitä informaatiotulvaa, jota nykymaailma on tulvillaan. Hukutin ilon myös pulloon. Nuoruusiän traumat kodin turvattomuudesta oli aivan liian tuoreessa muistissa, enkä pienessä mielessänikään osannut ajatella, että olisin hakenut apua jostain. Mieli kyllä huusi ”apua!”, mutta se oli äänetöntä avunhuutoa.

26-vuotisana sain taas pienen hengähdystauon, kun silloinen avopuolisoni tuli raskaaksi. Olin motivoitunut ja ajattelin, että nyt minä muutun, että nyt vihdoin olen se aikuinen, joka halusin olla, mutta eihän se ihan niin ollut. Ei lähelläkään, vaikkakin raskausajan pysyinkin todella hyvin ruodussa ja hetken lapsen syntymän jälkeen myös. Sisälläni oleva paha olo voimistui vaan koko ajan, enkä osannut aavistaa mitä tulemaan pitää. Alkoi helvetillinen henkinen pahoinvointi. Lievitin taas kerran pahaa oloani alkoholilla. Turrutin tunteitani tajuamatta, että suljin pois myös hyvät fiilikset.
Syntyi toinen lapsi.

Olin entistä enemmän solmussa ja tukahdutin viinaan jo oikeastaan kaiken, joka siitä pienestä nuoresta ja iloisesta Tuomas-pojasta oli jäljellä. Ihmissuhteita kariutui, syytin muita, kielsin ongelmani, enkä edelleenkään osannut hakea apua. Vihasin kaikkea ja kaikkia. Vihasin itseäni. ”Miksi minä? Miksi vitussa minä! Miks mun piti syntyä elämään tähän kehoon? Mitä pahaa olen tehnyt, että olin ajautunut tähän pisteeseen?”.
Lopulta kävi niin, että minun päihteiden käytön mahdollistaja hän, joka oli pitänyt kodin ja kulissit kunnossa, eli lasteni äiti antoi 2 vaihtoehtoa. Eli joko haen apua ja menen hoitoon tai muutan pois, eikä ole varmuutta saanko olla lasteni elämässä enää mukana.

Hain apua ja sain sitä. Samalla tajusin, että minkälaisen kasan ihmisraunioita ja käsittelemättömiä asioita oli jättänyt taakseni.
Hoidossa kaikki haavat avattaisiin. Minun elämäni joka ikinen ilo, suru, vastoinkäyminen ja synkkä ajatus tuotaisiin esille perinpohjin. Jouduin kohtaamaan kaikki pelkoni silmätysten. Kaiken sen läheisriippuvuuden, vääristyneet toimintamallit tilanteissa, auktoriteettiongelman. Siis aivan kaiken.
Pelotti helvetisti. ”Kuinka helvetissä mä olen ajanut itseni tällaiseen risteykseen?”. ”Miten mä muka voin parantua ja voiko tästä edes parantua?”.

Vastaus on: kyllä!
Vaikka ei se helppoa ollut. Ei todellakaan.
Tässä kohtaa arvoon arvaamattomaan nouseekin se apu, jota sain. Sain tietoa, sain ymmärrystä, sain tietää sisäisestä lapsesta, joka meidän kaikkien sisällä on. Aloin antaa itselleni armoa. Sain armoa ja anteeksi läheisiltäni, joista olin etääntynyt. Aloin antamaan itselleni anteeksi. Opin tunnistamaan tunteita ja käsittelemään niitä. Sain työkaluja kaikkeen arjen kohtaamisista aina ilon ja surun käsittelyyn. Sain itseni takaisin itselleni. Lapseni ja puolisoni sai minut takaisin. Mikä tärkeintä, opin rakastamaan itseäni. Ymmärsin, että kun minä voin hyvin, myös ihmiset ympärilläni voivat hyvin.

Tulen tässä blogissa avaamaan yksityiskohtaisemmin eri aihealueita. Aina omasta päihderiippuvuudestani paranemisen tielle. Kerron kuinka omaa sisäistä lasta tulee kohdata. Kerron riippuvaisen läheisten näkökulmia. Kerron tunnelukoista ja epämukavuusalueista. Kerron, kuinka oma paranemiseni tapahtui.
Kerron myös mistä voit hakea apua näihin ongelmiin. Ja mikä parasta, puhun asioista niiden oikeilla nimillä täysin arkikielellä.

Kuulostaako kliseeltä?
Kliseet on totta.

Lähde mun matkaan paranemisen tielle.
Kaksin aina kaunihimpi.

-tuomas

ihantavallinentuomas@gmail.com