ihantavallinentuomas@gmail.com

Läheisriippuvuudella on monet kasvot.

Päihderiippuvaisten puolisot potevat usein läheisriippuvuutta, joka voi kontrolloida heidän elämäänsä heidän tietämättään. Taaksepäin omiin päihdevuosiini katsoessa näen nyt selkeästi mitä entinen puolisoni, lasteni äiti Emilia (nimi muutettu) joutui kokemaan.
Kirjoitan siis vain mitä olen nähnyt ja kokenut.

Hänestä kuoriutui läheisriippuvainen. Jatkuva stressin, epätiedon ja pelon vaikutuksen alaisena eläminen kävi raskaaksi. Emilia pelkäsi aina viikonlopun lähestyessä, että alan juomaan. Pelkäsi, että reissu kavereiden kanssa venähtää pitkäksi. Pelkäsi, että lupaus lähteä viikonlopuksi sukulaisten luo petetään. Niin kävikin aivan liian usein, joten hän alkoi jo varhaisessa vaiheessa elämään ikäänkuin minun elämääni. Minun rytmissä. Kun hän halusi tehdä omia juttujaan, mennä omiin harrastuksiin yms. joutui hän tekemään ne arkena, koska pelko siitä, että viikonloppuna olen joko poissa kotoa ryyppäämässä tai kärsin krapulaa, jolloin olin myös pelistä pois kolkutti takaraivossa. Hän oli täysin minun sairauteni armoilla kaiken aikaa, eli minun päihderiippuvuuteni kahlitsi hänet tiettyyn muottiin, jossa kaikki asiat joko tapahtui tai oli tapahtumat minun mielen mukaan. Hän oli täysin riippuvainen minusta.

Kun Emilia oli tarpeeksi läheisriippuvainen, alkoi se vaikuttaa seuraavaksi lapsiimme. Sen lisäksi, että minun riippuvuus teki minun olemukseni poissa olevaksi, apaattiseksi, väliinpitämättömäksi ja ärtyneeksikin, vaikutti lasteni äidin hermostuneisuus myös lapsiin.
Emilia muuttui kontrolloivaksi, joka mitä ilmeisemmin kuuluu läheisriippuvuuden oireisiin. Hän yritti kontrolloimalla minua saada muuttamaan tapojani, mutta turhaan.
Emiliasta tuli ajan saatossa todella epävarma, hänellä oli huono itseluottamus ja hänestä kuoriutui ihminen, joka haki hyväksyntää ympäristöstä. Muistuttaisin tässä kohtaa, että kaikki tämä juonsi juurensa minun päihderiippuvuudestani. Hän tuskin tunsi itseään kovin naiselliseksi ja halutuksi, joka parisuhteessa pitäisi olla itseisarvo.

Kaikki tämä vaikutti siten lapsiimme siten, että he alkoivat oireilla Emilian tavoin osin takertumalla ja heistä tuli epävarmoja omista kyvyistään . Syy miksi en lapsistani puhu kovin mielelläni on se, että he ovat lapsia, joten jatketaan aikuisten kesken.

Meillä oli siis perheessämme kaksi läheisriippuvaista johtuen omasta lasisesta lapsuudestani. Minä pelkäsin myös hylätyksi tulemista, vaikka päihteiden käyttöni toista kielikin. Pelkäsin niin helvetisti, että menetän kaiken, mutta silti minun oli saatava pääni sekaisin ja sisälläni liekehtivät pahanolontunteet ”hukutettua”.
Emilia ei enää osannut ajatella järkevästi, koska kuka tahansa ”normaali” ihminen olisi pakannut omat ja lasten tavarat ja lähtenyt pois. Läheisriippuvainen ei toimi niin ja siihen onkin äärettömän tärkeää saada apua hyvissä ajoin ennen, kuin jäljellä on vain nimi siitä ihmisestä, joka hän ennen sairastumistaan oli.

Emilian oli myös erittäin vaikea sanoa ”ei”, oli sitten kyse työelämästä tai kaverien jeesaamisesta. Se juontaa siitä, että läheisriippuvainen kokee riittämättömyyttä ja tarvetta todistella itseään muille. Hän tuntee huonommuutta suhteessa kavereihin, työyhteisöön ja eri sosiaaliluokkiin. Läheisriippuvaisen hoidossa onkin tärkeää saada ihmisen itsetunto palautettua lähemmäs ”normaalia” tasoa. On kohdattava oma sisäinen lapsi. Läheisriippuvainen on saatava taas rakastamaan itseään. Hänen on ymmärrettävä, että hän riittää juuri sellaisena, kuin on, koska hän riittää. Luovuus on herätettävä, koska silloin on mahdollista alkaa elämään oman näköistä elämää.

Myös minä olen kärsinyt noista läheisriippuvuuden oireista vuosien varrella sillä erotuksella, että minun oireeni jäivät päihderiippuvuuden varjoon.
Läheisriippuvuus voi juontaa juurensa jo lapsuudesta, eikä se vaadi päihteiden käyttöä perheessä. Ilman äitini alkoholinkäyttöä olisin siitä huolimatta luultavasti kärsinyt siitä. Minut lytättiin lapsena toisen vanhempani toimesta. Minua ei kuunneltu, enkä saanut näyttää tunteitani. Jos onnistuin jossain, niin joskus harvoin saatoin saada kehun, mutta silloin kun elämässäni tuli joku vastoin käyminen, sain yhden vihollisen lisää. Kasvoin todella kieroon tunne-elämäni kanssa ja paikoin vieläkin taistelen näiden tuntemuksien kanssa. Osa syy eroon Emilian kanssa johtui minun tunne-elämäni köyhyydestä, joten todella kauaskantoiset vaikutukset on lapsuuden kokemuksilla no ollut.

Vuonna 2013 käymässäni päihdekuntoutuksessa pääsin käsittelemään sisäistä lastani ja ennenkaikkea sain kohdata hänet. Aloin pikkuhiljaa antaa itselleni anteeksi omat puutteeni ja aloin itse ymmärtää, että riitä tällaisena, kuin olen. Jos ei jonkun muun mielestä ole riittävä, on syytä ehkä kysyä, että tarvitseeko sellaista ihmissuhdetta mihinkään oli kyse sitten pari-tai kaverisuhteesta. Opin rakastamaan itseäni ja olemaan itselleni armollinen. Näin pystyin taas olemaan hyvä puoliso ja hyvä isä, vaikkakin suhde lasteni äitiin Emilian loppuikin.

Tahdon sanoa juuri sinulle lukija, että kaikki päättyy hyvin, kunhan tunnistat tunteet itsessäsi tai läheisessäsi. Ihminen on siitä kummallinen otus, että voimme kehittyä ja oppia uutta koko elämämme ajan, joten ei kannata tyytyä rooliinsa. Apua löytyy ja sitä kannattaa ottaa vastaan silloin, kun omat voimavarat ja konstit eivät riitä. Muistakaamme, että kun me voimme hyvin, ihmiset meidän ympärillä voi hyvin.

Toistettakoon vielä, että päihderiipouvuuteni sairastutti ympärilläni olevat ihmiset.
Päihderiippuvuus on koko perheen sairaus.
Jos tunnistat itselläsi tai läheiselläsi joko päihde- tai läheisriippuvuuden oireita, älä pelkää hakea apua.
Jos ei itselläsi ole voimia pyytää apua, ota yhteyttä. Autan enemmän, kuin mielelläni.

-Rakkaudella Tuomas

ihantavallinentuomas@gmail.com