Parantunut päihderiippuvainen

ihantavallinentuomas@gmail.com

Kiitos, että luet.

Moi! Olen Tuomas. Olen viettänyt viimeiset kymmenen vuotta täysin päiheetöntä elämää. Sitä ennen taas olin täysin addiktion armoilla noin 14 vuotta. Lapsuuteni oli hyvin rikkonainen lähtien vanhempieni erosta, kun olin 6-vuotias. Muutimme tuolloin äitini sekä siskoni kanssa Turusta Pohjanmaalle. 90-luvun lama ajoi äitini yrityksen konkurssiin, joka oli hänelle toinen laatuaan. Epätoivo mitä ilmeisimmin oli äidilleni syy tarttua pulloon. Jostain hän oli nähdäkseni oppinut mallin, jossa vastoinkäymisten sattuessa alkoholi on ainoa pakotie ahdistuksesta ja tuskan tunteesta.

Vannotin itse lapsena, että en koskaan tee samoin, mutta kuinkas kävikään?
Kuin itsestään huomasin yht’äkkiä olevani täysin päihteiden armoilla.
Elin nuoruuteni, kuin kuka tahansa muukin teini-ikäinen. Urheilin, vietin aikaa kavereiden ja tyttöystävän kanssa, sekä soitin kitaraa bändeissä. Musiikki oli ja on edelleen harrastuksistani rakkain. Kuitenkin sisälläni myllersi jotain. Ikäänkuin minussa olisi ollut joku ratas, joka pyöri väärään suuntaan ja jota en saanut pysäytettyä. Teini-ikäisenä alkoholin käyttöni oli epäsäännöllisen säännöllistä ja näin myöhemmin ajateltuna juomiseni oli todella humalahakuista jo varsin nuorena. Tuohon aikaan päätään nosti ensimmäisiä kertoja myös niin kutsuttu ”teen mitä mua huvittaa”-mentaliteetti.

Äitini oli paljon pois kotoa omilla reissuillaan, joten minulla oli hyvin häilyvät rajat, sekä sain täysin vääristyneen kuvan turvallisesta kodista. Muutin pois kotoa jo 16-vuotiaana, kun minulle annettiin kaksi vaihtoehtoa. Eli joko lähteä äidin ja tämän miesystävän mukana 200km päähän toiseen kaupunkiin tai jäädä silloiseen asuinkaupunkiini Kokkolaan. Minulla oli laaja kaveripiiri, sekä ammattikoulu aloitettu, joten perustelin itselleni, että en halua lähteä pois Kokkolasta. Yksin asuminen taas mahdollisti sen, että sain tehdä kaiken ilman rajoja ja, koska moraalisesta puolesta tuon ikäisenä harvemmin on täysin kartalla, lintsasin myös koulusta oman mieleni mukaan.

Jotenkin selvisin sen pari vuotta itsekseni ”aikuisuuden” kynnykselle juhlien ja käymällä koulussa silloin, kun se minulle sopi. Ajattelin tuolloin, että kun tulen täysi-ikäiseksi, kaikki muuttuu. No ei muuttunut. Paitsi se, että nyt pystyin käymään baareissa. Kouluthan jäi lopulta kesken, vaikka kuinka välillä koitinkin skarpata. Menojalka vei voiton koulunkäynniltä. Mukaan alkoi tulla muitakin päihteitä, vaikkakin pilveä olin kokeillut muutamia kertoja jo teini-iässä, mutta siitä en koskaan saanut irti mitään. Näin jälkeenpäin ajateltuna on selvää, että päihteiden käyttöni alkoi vaikuttamaan lähipiiriini joltain osin, koska kaveripiirini vaihtui, tai ainakin laajeni huomattavasti ja aloin pitämään vähemmän yhteyttä siihen ydinpiiriin, jonka kanssa aiemmin vietin aikaa. Juomiseni oli entistä humalahakuisempaa ja saatoin juhlia useamman päivän peräkkäin ja taas perustelin sen itselleni opiskelija-elämänä, tai koska nuoret nyt juhlii ja ”mitä vittua se kellekään kuuluu”-asenteella.

Musiikki ja bänditoiminta oli onneksi mukana, joten minulla oli myös harrastus, johon olin hyvin motivoitunut ja sitoutunut. Harjoittelin kitaransoittoa paljon aina, kun minulla ei ollut juhlahousut jalassa.
Alkoholin käytön seurauksena alkoi tulla muistikatkoksia ja sammumisia usein, mutta eihän nuori itse osaa niistä huolestua, varsinkin kun tuohon maailman aikaan juominen oli yleisesti hyvinkin humalahakuista.
Armeija-aika antoi minulle mahdollisuuden hieman hengähtää, mutta se oli lopulta vain siirtymä johonkin paljon synkempään.

Olin aikuinen, työssä käyvä päihderiippuvainen.
Elämänhallintani oli todella retuperällä ja odotin vain viikonloppuja, että pääsen juhlimaan tai bändin kanssa keikalle. Toki joskus minulla lipsahti pitkäksi juhlinta ja näin ollen satunnaisia poissaoloja oli töistä pääosin maanantaisin. Hukutin ihmissuhdeonglemani alkoholiin. Olin tehnyt niin jo nuoresta asti. Hukutin tuskaa, pahaa oloa, paskoja ajatuksia ja kaikkea sitä informaatiotulvaa, jota nykymaailma on tulvillaan. Hukutin ilon myös pulloon. Nuoruusiän traumat kodin turvattomuudesta oli aivan liian tuoreessa muistissa, enkä pienessä mielessänikään osannut ajatella, että olisin hakenut apua jostain. Mieli kyllä huusi ”apua!”, mutta se oli äänetöntä avunhuutoa.

26-vuotisana sain taas pienen hengähdystauon, kun silloinen avopuolisoni tuli raskaaksi. Olin motivoitunut ja ajattelin, että nyt minä muutun, että nyt vihdoin olen se aikuinen, joka halusin olla, mutta eihän se ihan niin ollut. Ei lähelläkään, vaikkakin raskausajan pysyinkin todella hyvin ruodussa ja hetken lapsen syntymän jälkeen myös. Sisälläni oleva paha olo voimistui vaan koko ajan, enkä osannut aavistaa mitä tulemaan pitää. Alkoi helvetillinen henkinen pahoinvointi. Lievitin taas kerran pahaa oloani alkoholilla. Turrutin tunteitani tajuamatta, että suljin pois myös hyvät fiilikset.
Syntyi toinen lapsi.

Olin entistä enemmän solmussa ja tukahdutin viinaan jo oikeastaan kaiken, joka siitä pienestä nuoresta ja iloisesta Tuomas-pojasta oli jäljellä. Ihmissuhteita kariutui, syytin muita, kielsin ongelmani, enkä edelleenkään osannut hakea apua. Vihasin kaikkea ja kaikkia. Vihasin itseäni. ”Miksi minä? Miksi vitussa minä! Miks mun piti syntyä elämään tähän kehoon? Mitä pahaa olen tehnyt, että olin ajautunut tähän pisteeseen?”.
Lopulta kävi niin, että minun päihteiden käytön mahdollistaja hän, joka oli pitänyt kodin ja kulissit kunnossa, eli lasteni äiti antoi 2 vaihtoehtoa. Eli joko haen apua ja menen hoitoon tai muutan pois, eikä ole varmuutta saanko olla lasteni elämässä enää mukana.

Hain apua ja sain sitä. Samalla tajusin, että minkälaisen kasan ihmisraunioita ja käsittelemättömiä asioita oli jättänyt taakseni.
Hoidossa kaikki haavat avattaisiin. Minun elämäni joka ikinen ilo, suru, vastoinkäyminen ja synkkä ajatus tuotaisiin esille perinpohjin. Jouduin kohtaamaan kaikki pelkoni silmätysten. Kaiken sen läheisriippuvuuden, vääristyneet toimintamallit tilanteissa, auktoriteettiongelman. Siis aivan kaiken.
Pelotti helvetisti. ”Kuinka helvetissä mä olen ajanut itseni tällaiseen risteykseen?”. ”Miten mä muka voin parantua ja voiko tästä edes parantua?”.

Vastaus on: kyllä!
Vaikka ei se helppoa ollut. Ei todellakaan.
Tässä kohtaa arvoon arvaamattomaan nouseekin se apu, jota sain. Sain tietoa, sain ymmärrystä, sain tietää sisäisestä lapsesta, joka meidän kaikkien sisällä on. Aloin antaa itselleni armoa. Sain armoa ja anteeksi läheisiltäni, joista olin etääntynyt. Aloin antamaan itselleni anteeksi. Opin tunnistamaan tunteita ja käsittelemään niitä. Sain työkaluja kaikkeen arjen kohtaamisista aina ilon ja surun käsittelyyn. Sain itseni takaisin itselleni. Lapseni ja puolisoni sai minut takaisin. Mikä tärkeintä, opin rakastamaan itseäni. Ymmärsin, että kun minä voin hyvin, myös ihmiset ympärilläni voivat hyvin.

Tulen tässä blogissa avaamaan yksityiskohtaisemmin eri aihealueita. Aina omasta päihderiippuvuudestani paranemisen tielle. Kerron kuinka omaa sisäistä lasta tulee kohdata. Kerron riippuvaisen läheisten näkökulmia. Kerron tunnelukoista ja epämukavuusalueista. Kerron, kuinka oma paranemiseni tapahtui.
Kerron myös mistä voit hakea apua näihin ongelmiin. Ja mikä parasta, puhun asioista niiden oikeilla nimillä täysin arkikielellä.

Kuulostaako kliseeltä?
Kliseet on totta.

Lähde mun matkaan paranemisen tielle.
Kaksin aina kaunihimpi.

-tuomas

ihantavallinentuomas@gmail.com