Valkoiset nappikuulokkeet painoivat vihlaisevasti korviani joka kerta kun yritin nukahtaa. Puhallettava niskatyyny tyhjeni aina tunnin välein enkä jaksanut enää täyttää sitä uudelleen. Lentokoneen viihdejärjestelmän sininen näyttö valaisi muuten niin pimeää matkustamoa ja raollaan olevan ikkunaverhon alta näin tulenpunaisen auringon. En ollut nukkunut silmällistäkään ja aamu alkaisi pian sarastaa. Yritin epätoivoisesti saada unta, tuloksetta. 

Puolet lentoemännistä olivat aasialaisia. He liikkuivat yhä useammin käytävällä ja toivoin samaan aikaan, että aurinko nousisi vasta tuntien kuluttua. Viihdejärjestelmän musiikkitarjonnasta ainoastaan Kaija Koo vastasi edes jotenkuten musiikkimakuani ja hyräilin sanoja mielessäni jossain valvetilan ja ylitsepääsemättömän väsymyksen rajamailla. Juuri sillä hetkellä vihasin lentämistä. Vihasin sitä yli kaiken. 

Olin kuvitellut tämän matkan muuttavan jotain. Unelmaloma Thaimaan auringossa, johon oli säästetty pitkiä pennejä. Täydellisiksi hiotut matkasuunnitelmat, Lonely Planet ja kaksi viikkoa palkatonta vapaata. Kuvittelin olevani onneni kukkuloilla sillä pitkällä lennolla, matkalla sille täydelliselle lomalleni. Ja siinä lähestyessämme Intiaa, tuijotin tulenpunaista auringonnousua silmiäkään räpäyttämättä. Painoin otsan kylmää ja muovista ikkunaa vasten, katsoin sen väliin jäätyneitä lumihiutaleita ja itkin. Kyyneleet valuivat leuan alapuolelle, kun Kaija Koo lauloi kauniista, riettaasta ja onnellisesta. Olin kaikkea muuta. Olin onneton ja matkalla unelmalomalle aivan väärän ihmisen kanssa. Sillä hetkellä vihasin lentämisen lisäksi myös tuota vieressäni nukkuvaa miestä. Sisälläni huusivat kaikki mahdolliset äänet ”Mene, jätä se!” ja mieleni kehotti minua juoksemaan omaa elämääni karkuun niin helvetin lujaa Bangkokin lentokentän vilinässä, ettei tuo vieressäni nukkuva idiootti ehtisi edes nimeäni huutaa. 

Kaijan levy alkoi alusta. Auringonnousu oli jo pitkällä kun pyyhin kyyneleeni tyhjä niskatyyny kaulallani. Nappikuulokkeet olivat painaneet korvani kipeiksi ja aloin miettiä, saisinko hotellilla unta. ”-Nukuttipa hyvin..” kuului vierestäni. Tuijotin miestä punaisilla silmilläni sanomatta sanaakaan. Vatsaani kouraisi, kun hän tuijotti takaisin sillä jo vuosia minua ärsyttäneellä ilmeellä. 

”-No mikä vittu sua taas vaivaa?”.