Pako

Suihkusta ensimmäisenä tulviva kylmä vesi ei koskaan ollut tuntunut niin hyvältä. Edes vatsanpohjaa kouraiseva tunne, joka muistutti kylmistä aamuista kun herätyskello soi luvattoman aikaisin eikä sängystä pystynyt nousta, olisi saanut minua vaihtamaan sijaintiani oven toiselle puolelle. Käänsin suihkun täysille ja kuulin sen silti. Itku ei loppunut, eikö se nyt helvetti väsy jo siihen huutamiseen? Ajatuksissani laitoin jo kättäni suun eteen, lopeta nyt. Samat ajatukset käskivät minuakin lopettamaan. Hetkeä aiemmin olin huutanut vähintään yhtä lujaa. Pyytänyt lopettamaan, itkenyt itsekin kasvoni punaisen kirjaviksi ja nenän niin tukkoon, ettei henki kulkenut lainkaan. Nieluun valuva räkä alkoi oksettaa ja sai itkun päättymään. Miksei se toinen lopettanut? 

Suihku valui toistakymmentä minuuttia, ennen kuin tajusin edes saippuoida itseni. Kun se valui täysillä, saatoin ehkä hetken olla kuulematta huutoa. En enää tiennyt, kuvittelinko. Vai hiljenikö se? Missä vaiheessa omaa lasta alkaa edes kutsua ajatuksissaan nimellä? Miten saattoi käydä niin, että ruusunpunaisin lasein tulevaisuuteen katsottuna vauva-arki näytti aivan erilaiselta kuin tämä maanpäällinen helvetti. Käänsin suihkua jatkuvasti kuumemmalle. Suihkugeelipurkkikin sai minut hetkeksi ajatuksissani aivan muihin maisemiin. Aivan sama oliko aurinkoa tai ei, saisin olla yksin. Miten usein oli ok pyytää hoitajaa? Milloin sen voi jättää yksin kotiin? 

Haaveilin viinilasista. Pullosta. Edes hetken sain olla yksin, paeta.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *