Kärsivällisyyden opettelua

Alkaa… ei ala. Alkaa.. ei alakaan.

Tältä lähinnä tuntuu remonttiprojektin aloitus Italian tapaan.

Elettiin kevättä 2017. Alun perin remonttiin piti mennä appivanhempien (ja miehen/meidän) nykyinen koti, jossa neliöitä on sen verran paljon, ettei anoppia paljon kiinnosta niitä yksin siivota lopun elämää. Ajatus oli siis jakaa talo kahdeksi hyvän kokoiseksi asunnoksi. Kutsuttiin arkkitehti ja kesällä tehtiin piirrustukset. Asia jätettiin hautumaan elokuun ajaksi, koska silloin tässä maassa ei kuitenkaan etene yhtään mikään.

Lomalta palatessamme kävikin ilmi, että appiukko ei halunnutkaan remonttia kotiinsa – kutsutaan niitä nyt vaikka perheteknisiksi syiksi – remontti peruuntuikin. Ja tältä daamilta paloi hihat. Hiukan. Mutta niin paloi myös mieheltä, joten ainakin liitossa säilyi jonkinlainen yhteinen vire. Appiukko ei nähnyt remontille tarvetta, mahdutaanhan me nytkin sinne ihan hyvin kaikki yhdessä! Itse (ja anoppikin) olen kuitenkin sitä mieltä, että vaikka kuinka tullaan hyvin toimeen niin kaksi naista samassa keittiössä ei pitkän päälle toimi. Eikä yhtälö 5 aikuista + 1 kylpyhuone. 

Syksy alkoi siis julmetulla asunnonmetsästyksellä, joka hemmetin lauantaiaamu oli fiksattu täyteen tapaamisia asunnonvälittäjien kanssa. Lopulta oli kuitenkin myönnettävä tappio. Italian asuntomarkkinat ovat tahmeammat kuin taaperon kädet välipalalla. Joko pohjaratkaisut oli ihan järjettömiä, sijainti surkea, tai hintapyyntö kohtuuton. Asiaa ei tietysti auta, että toinen meistä on tottunut asumaan todella tilavasti, ja toista hiertää esimerkiksi ulko-ovi joka antaa ulospäin suoraan kadulle, ja avautuu keskelle olohuonetta. Sieluni silmin näen jo pienen Marion tai Marian luiskahtavan mamman valvovan silmän alta suoraan ohikiitävän wannabe-Ferrarin alle. 

Syksy toi mukanaan kuitenkin myös uuden mahdollisuuden. Miehen isovanhempien tyhjilleen jäänyt asunto oli annettu vuokralle jo aikaa sitten, mutta syksyn tullen vuokralainen ilmoittikin haluavansa irtisanoa sopimuksen. Emme olleet ottaneet tätä vaihtoehtoa ollenkaan huomioon, koska kyseinen talo on eri maakunnassa ja kauempana molempien työpaikoilta, puolittain sedän omistuksessa, ja vaatii täysremontin. Loppupeleissä ratkaisu vaikutti tarjolla olevista kuitenkin parhaalta kompromissilta. 

Kutsuttiin taas arkkitehti, haettiin kunnalta papereita, tarkistettiin ja mitattiin. Tammikuussa jäätiin odottamaan kunnalta hyväksyntää että päästäisiin aloittamaan hommat vuokralaisen pakattua kimpsunsa ja kampsunsa. Näissä luvissa voi tosin kestää puolikin vuotta, mutta koska tämäkin talo on tarkoitus jakaa kahdeksi asunnoksi joista toiseen tarvitsee tehdä (kunnan kannalta) pienempi interventio, voisi osan töistä päästä jo aloittamaan piakkoin. 

Kunnes. Viime viikolla vuokralainen, jonka irtisanomisaika on jo umpeutunut, päättikin ettei aio muuttaa pois. Eikä maksaa vuokraa. Terve. Tässä nyt sitten mietitään että mitä seuraavaksi. Mennäänkö porukalla heittämään sen kamat kadulle ja vaihdetaan lukot, vai lähdetäänkö asiaa selvittämään lakimiesten kautta? Parastahan tässä on lisäksi se, että Italian veroviranomaisen mukaan meillä on nyt siis pimeästi vuokralla siellä joku, koska vuokrasopimus on umpeutunut, mutta asukas vielä sisällä. Viis siitä maksaako hyyryläinen olemisestaan jotain vai ei. Sanktioita on luvassa, jää nähtäväksi kuinka suolaisia sellaisia. Lain mukaan emme myöskään voi häätää vuokralaista kadulle, koska hänellä on lapsia, joten tavaroiden heitto pihalle ja uudet lukot laittaisi meidät lain silmissä todella hankalaan asemaan.

Onko tämä Suomessakin näin vaikeaa?

Seuraavaa käännettä odotellessa…