Mistä tunnistaa epäonnistujan?
Muistan elävästi vuosia sitten käymäni keskustelun isäni kanssa. Istuimme olohuoneessa, olin ehkä yläasteella tai mahdollisesti lukion alussa. En tiedä mikä oli johdattanut meidät aiheeseen työelämä ja unelmatyöt. Sanoin haluavani tulevaisuudessa tehdä työkseni jotakin mielekästä jonka tekemisestä nautin ja josta saan irti muutakin kuin palkkapussin kuunvaihteessa. Isäni totesi siihen jotakuinkin näin: ”voi kuule, aika harva meistä pääsee sellaiseen työhön josta unelmoi”. Ajattelin silloin kauhistuneena, kuinka kyyninen ja synkkä asenne isälläni onkaan. Olin ihan varma että itse en tule moiseen työhön tyytymään. Niinpä niin..
Keskustelin tänään italialaisen ystäväni kanssa. Hän on reilusti yli kolmenkymmenen ja ensimmäistä kertaa elämässään palkkatyössä. Työntekoa on takana muutama kuukausi, ja nyt jo kuulemma mitta täynnä ”paskaduunia”. Yliopisto on jäänyt jossain vaiheessa kesken eikä muutakaan koulutusta ole. Mies asuu edelleen vanhempiensa luona, eihän muutakaan voi, jos ei töitä löydy! Italiassahan on ihan tavallista asua kolmekymppisiksi vanhempien luona, se on täällä enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Täällä ei ole opiskelijoille tarjolla tukia ja työttömyys on todella korkealla, joten vaikka kuinka haluaisi, on kotoa todella vaikea lähteä. Vuokrat kaupungeissa on korkeita, niitä nostavat entisestään turisteille suunnatut AirBnB asunnot. Samaisista pienistä asunnoista nimittäin kilpailevat myös juurikin ne opiskelijat, mutta voitte arvata kenellä on varaa maksaa enemmän vuokraa ja kuka siis asunnon saa! Mutta, palataan takaisin ystävääni. Hän siis on nyt ensimmäistä kertaa elämässään työelämässä, ja kokee epäonnistuneensa ihmisenä, kun työ ei vastaakaan niitä (kesken jääneitä) opintoja eikä ole edes sitä mitä hän haluaisi oikeasti tehdä. Yritin toki parhaani mukaan tsemppailla kaveria, mutta jäin miettimään, onko epäonnistumisen mittari todellakin se, että työt eivät vastaa opintoja, eivätkä myöskään odotuksia tai haaveita? Jos näin on niin taidan olla epäonnistunut moninkertaisesti!
On varmasti kova pala löytää itsensä kolmekymppisenä etsimästä ensimmäistä työpaikkaa. On todella hienoa ja arvokasta, että Suomessa nuoret pääsevät kerryttämään työkokemusta kesätöiden kautta. Italiassa koko konseptia ei ole edes olemassa. Useimmat firmat laittavat ovet lukkoon lomien ajaksi, joten tuuraajia ei tarvita. Kuten monen muukin suomalaisen, työpolkuni – urasta ei todellakaan voi puhua – on kulkenut siivouksen, kassan, puhelinmyynnin ja monen muun mutkan kautta, eikä nykyinen työni ole millään mittarilla unelmatyö. En ole edelleenkään ihan varma mitä minusta tulee ”isona”, mutta jokaisesta työstä olen oppinut jotakin, jos ei muuta niin vähintääkin, ettei kyseinen työ ainakaan ole sitä mitä haluan tehdä! Asuminen Italiassa on toki tarkoittanut tietynlaista urahaaveiden uudelleen kalibroimista, ja epäonnistuneeksikin myönnän välillä kokeneeni itseni, mutta olen silti todella kiitollinen vuosien aikana kertyneistä kokemuksista.
Nuorempi minä piti ehkä isääni kyynisenä ja uskonsa menettäneenä, mutta isä ehkä olikin aikaansa edellä. Hänen työuransa vei lopulta (mutkien kautta, of course) aivan toiseen suuntaan kuin mitä opinnot takana olisivat antaneet odottaa. Ehkä siis epäonnistumisen sijaan seuraankin vain isäni jalanjäljissä!