Jokin tässä nyt hiertää. En tiedä onko se väärä koko, ehkä väri taittaa turhan paljon harmaaseen… nyt päällä olevat vaatteet sopivat ihan ok, mutta en ole kyllä yhtään varma lopusta vaatekaapista. Tosin, mitäs siitä. Nämä ovat ihan kivat kengät, taidan ottaa ne. Eipähän tarvitse enää etsiä muualta, en olisi jaksanutkaan mennä enää toiseen kauppaan.

Ylläoleva pohdinta ei ole koskaan kuvannut lopputulemaa kenkä- tai muilla vaatekaupoilla, mutta ihmissuhteissa kyllä. Etenkin niissä romanttisissa, joissa omalla kohdallani hyvin nopeasti ilmoille on pompahtanut jotakin hyvin outoa ja epämääräistä. ”Tota mä nyt haluankin olla myös muiden kanssa. Itseasiassa olen jo ollut, niin kävisikö avoin suhde?” Sopiihan se, siis tietysti. Mitä vain haluat, mulla ei ole mielipidettä. Saatan kyllä myöhemmin loukkaantua palavasti ja muuttaa mieltäni, mutta ei kai sen ole väliä. Tärkeintä on näyttää ulospäin avoimelta ja tukea toista kirjaimellisesti millä tahansa tiellä ja kaikissa tilanteissa.

huutoriita keskellä yötä > no jos yhden kerran.

lisää yöllisiä huutoriitoja > kai kaikissa parisuhteissa joskus riidellään?

~

Elin pitkään kuvitelmassa, että vika oli minussa ja ehkä vähän siinä toisessa. Yritin ymmärtää vielä silloinkin, kun raja oli ylitetty toistuvasti. Yritin niin kovasti olla hyvä tyyppi että päädyin olemaan lähes täydellinen vastakohta hyvästä tyypistä. Tiuskin, vittuilin, roikuin ja rajoitin. Kävelin lääkäriin itkemään pahaa oloani miettimättä hetkeäkään, että syy sille nukkui vieressäni joka yö, kävi kanssani kaupassa ja valitti siitä, etteivät öljy- ja etikkapurkit hellan juurella olleet riittävän suorassa rivissä.

Tajusin suhteiden surkean tilan itsekin, mutten voinut lähteä koska se olisi ollut luovuttamista. Olisin joutunut myöntämään etten ole onnellinen, etten halua tätä, en halua lapsia sinun kanssasi. En luota sinuun tai valintoihisi, enkä oikeastaan enää omiinikaan jos tämä suhde jatkuu. Onneksi eivät jatkuneet, vaikka akuuttia eroahdistusta potiessani usein muuta toivoinkin.

Ja kuitenkin, yksin oli melkein aina hyvä ja silloinkin kun ei, oli ystäviä ja perhe. Vaihtuvat vuodenajat ja punaviiniä kymmenissä erilaisissa laseissa eri sijainneissa, työt joissa ei ollut aikaa tai kiinnostusta ajatella, elokuvat joiden yksiulotteisiin ja tylsiin rakkaustarinoihin turruin. Luin kirjoja ja kävin uimahallissa, opiskelin. Tapasin ihmisiä jotka eivät kiinnostaneet makuuhuoneen ulkopuolella lainkaan ja joita minäkään en kiinnostanut. Diili toimi molempiin suuntiin ja hyvin toimikin. En kaivannut enää mitään paitsi ehkä vähän lisää rahaa kattamaan leveämmäksi paisunutta elämäntyyliä.

Ihastuin jonkun emopojan ulkonäköön Tinderissä, tuijotin kuviaan, juttelimme ja hän vei minut kahville Porvooseen joen rantaan. Minua huvitti pojan (miehen?) ikä. Jotain täytyy olla pielessä, jos melkein 3-kymppinen mies näkee jotain meikäläisessä, ajattelin. En kuitenkaan voinut kiistää, että pidin hänestä. Ihan eri tavalla kuin kenestäkään hetkeen ja sehän vasta pelottikin. Hykertelin järvenrannassa yhdeltä yöllä ja jännitin vatsani kipeäksi. Tenttasin miestä yhteisellä automatkalla kun halusin selvittää millaisia eriskummallisuuksia historiastaan löytyy. Siellä ei ollut mitään hälyyttävää tai outoa.

Kun ajoimme vanhempiensa pihaan eräänä iltana, mietin että voihan helvetti sentään. Otin kaljan ja puhuin isänsä kanssa kasveista, poltin liian monta tupakkaa ja mies kertoi nuoruudestaan tuossa kotoisassa talossa maaseudulla, keskellä kukkulaa.

Parin viikon päästä istuin auringon parhaillaan laskiessa tuon kyseisen talon terassilla ja söin vöneriä paistinperunoilla ja yrttiöljyllä. Hetki oli niin kaunis, että minua alkoi itkettää. Tajusin, ettei tässä ole mitään outoa, ei kertakaikkiaan mitään mikä epäilyttäisi, mitä miettisin kuumeisesti ja yrittäisin hyväksyä tietäen etten koskaan täysin pystyisi siihen. Elämäni oli aivan ihanaa ilmankin tätä tyyppiä, mutta ihanaa se oli myös hänen kanssaan. En kokenut pakkoa luopua Niistä ihmisistä, vaan tein sen koska ei enää kiinnostanut. Me kumpikin sanoimme mitä ajattelimme, mitä kaipasimme, halusimme ja tarvitsimme. Mistä emme pitäneet ja mitä emme tulisi sietämään.

Katsoin ensimmäistä kertaa silmiin ihmistä allani, koska hän oli niin kaunis, enkä toivonut olevani jossain muualla, kuvitellut tilannetta joksikin muuksi. Tämä oli juuri se tilanne, jossa halusin olla, sen korkein ja ihanin muoto. Yhtäkkiä minua ei huvittanut enää sen enempää miehen ikä kuin meidän tilanteemmekaan. Nautin yhä ystävieni seurasta kuten aina aiemmin; mikään elämässäni ei ollut muuttunut suuntaan tai toiseen. Tiesin vain, että halusin tutustua tuohon erikoiseen mieheen joka oli samaan aikaan miellyttävän mutkaton ja moniulotteinen. Kypsä ja aikuinen, mutta sisältään niin nuori kuin pitääkin. Ja..no niin. Tiedätte kyllä.

Minulla ei ole enää tarvetta tietää mitä tapahtuu kymmenen kuukauden päästä tai kahden viikon tai neljän vuoden. Minä olen täällä nyt, hänen kanssaan ja se riittää.