Mikä suomalaisessa mielenterveysongelmien hoidossa mättää? (hoitokertomus osa 1)

kesä 2017

Tik tik tik.

Kuuntele tarkkaan, sillä se on loppuun kuluvan elämäsi ääni.

”Kerro vähän lisää että miksi sä tulit tänne?”

Kerron unettomuudesta, ahdistuksesta joka yllättää välillä ihan missä vain, itkuisuudesta, raivokohtauksista, viiltelystä, sosiaalisen piirin kapenemisesta, erosta, lintsaamisesta, väsymyksestä ja kuukausia kestäneestä hoitosuhteesta sairaanhoitajaan, hoitosuhteesta jonka hyöty on ollut korkeintaan kohtalainen. Kerron turhautumisesta ja vastailen kysymyksiin siitä, puhutaanko meillä kotona asioista, onko alkoholin liikakäyttöä, väkivaltaa, millaiset perhesuhteet.
Hoitaja kysyy myös mitä päihteitä minä käytän tai olen kokeillut.

”Alkoholia ja tupakkaa.”

”Entä huumeita?”

”En mitään.”

”Siis et ole kokeillut kannabista? Jotkut ei nimittäin laske sitä huumeeksi.”

”Ei, olen kyllä liikkunut porukoissa missä sitä käytetään mutten ole koskaan itse kokeillut.”

Lopuksi hän kysyy, mitä minä haluaisin tai mitä mielessäni oli kun hakeuduin tänne. Tekisi mieli sanoa, että apua. Haluan apua tähän kuukausia kestäneeseen pimeyden tilaan, jota valaisevat vain satunnaiset tapahtumat ja ne muutamat ystävät joita enää on. Kyse ei ole siitä ettenkö omistaisi kavereita, ympärilläni on suuri joukko ihania ihmisiä. Juuri sellaisia, joiden seurassa on hyvä olla. En vain jaksa nähdä, en lähettää viestiä, en tulla bileisiin. Monesti en jaksa lähteä kouluunkaan. Jään makaamaan sänkyyn tai jumitun katsomaan jotain aivotonta viihdettä telkkarista muistamatta jälkikäteen edes mikä oli ohjelman juoni. Kaikenlaiset ponnistukset kokeisiin luvusta ajotunteihin päättyvät itkuun. Tunnen itseni epäonnistuneeksi ihmisenä ja naisena. Olinkin niin huono kumppani että minut täytyi vaihtaa toiseen ja nyt kaiken kukkuraksi en pääse edes yli koko asiasta. Haudon mielessäni kostosuunnitelmia molemmille ja samaan aikaan pelkään mielettömästi, että katseemme kohtaavat jossain. Tiedostan, että pitäisi tehdä mukavia asioita, kehittää itseään ja nauttia elämästä, mutta en pysty pysäyttämään ajatustenjuoksuani; korkeintaan unohdan kaiken hetkeksi. Unilääkkeiden piti olla apu väliaikaiseen ongelmaan, mutta syön niitä yhä, kuusi kuukautta ja 12 päivää myöhemmin. Toisinaan en saa unta, vaikka otankin lääkkeen ja annostuksen nostaminen omatoimisesti on ehdottomasti kielletty.

Teen kaikenlaista ja olo paraneekin ainakin hetkittäin, mutta tumma varjo ei poistu minusta. Alan vältellä isomman luokan sosiaalisia tilanteita. Protuleirisuunnitelmista ja kirjoituskerhosta ei tule mitään, ajatuskin protun iloisesta ilmapiiristä ahdistaa. Kirjoituskerhossa en uskalla lukea mitään tekstejäni ääneen ja lopetan kerhossa käymisen. Muut ovat paaaaaaaljon parempia kirjoittajia kuin minä eikä se rohkaise, vaan lannistaa. Päätän alkaa käydä lenkillä ja käynkin pari kertaa, kunnes en yksinkertaisesti jaksa enää. Annan itselleni luvan jättää lähes kaikki epämieluinen tekemättä, nyt olisi tärkeää saada hieman valoisampi näkökulma elämään – mikään muu ei ole tärkeää.
Poissaoloja on kertynyt keväältä melkein sata.
En uskalla enää viitata luokassa, en halua sanoa mitään ääneen.
”Elämä on aika paskaa”, ajattelen juodessani kaljaa eräänä monista illoista.
Juon kaljaa (ja vähän muutakin) myös vappuna. Siivoan vessan lattialta veljeni 15-vuotiaan kaverin oksennusta. Aamulla palatessani äiti ja isä huutavat minkä jaksavat. Äiti sanoo taas että kun olen niin ylimielinen ja itsekäs, voin varmaan muuttaa pois.
Hän sanoo niin myös viikon päästä.
Ja seuraavan.

Haaveilen kyllä itsekin muutosta ja yksin asumisesta, mutta todellisuudessa ajatus on sula mahdottomuus tällä hetkellä. En pysty olemaan yksin etenkään iltaisin tai öisin.
Yhtenä päivänä ruokalassa käteni tärisevät niin paljon, etten pysty syömään keittoa. Keitto jäähtyy lautaselle ja päässäni jyskyttää ajatus ”mitä mulle on tapahtumassa?”.
Jotenkin selviän silti kevään loppuun. Suoritan melkein kaikki kurssit kunnialla läpi. Kesä on vasta alussa, mutta kaikki ympärillä on jotenkin väljähtynyttä, kuin auringon kuivattamat lupiinit elokuussa. Tänä kesänä ei tosin aurinkoa pahemmin näy, vesisade on uskollinen ystävämme suuren osan ajasta.
Lääkäri määrää minulle mielialalääkityksen. Päätän aloittaa sen vähän ennen koulun alkua, ettei lääkitys sotke Italian matkaamme tai töitä sen jälkeen. 

syksy 2017

Aloitan lääkkeet. Raivokohtaukset ja itsetuhopuuskat loppuvat kokonaan (tosin ei niitä ennenkään ollut kuin max. kerran kuussa), mielialani on tasaisempi ja olo siten parempi. Ahdistus ei kuitenkaan merkittävästi vähene. Erityisen paljon ärsyttää, ettei lääkitystä tukemassa ole oikeastaan mitään muuta hoitoa, kun oman ymmärrykseni mukaan juuri keskusteluhoito tehoaa lopulta parhaiten ja lääkkeet ovat vain pääasiallisen hoidon tukikeino. Otan kuitenkin mukisematta lääkkeeni, koska ne tehoavat. Kontrollikäynneillä mielenterveysyksikössä en saa koskaan sanottua kaikkea, mitä mielessä alunperin on. Toivoisin myös, että voisin tavata välillä lääkäriä enkä vain sairaanhoitajia joiden koulutus on reilusti suppeampi ja tietomäärä esimerkiksi lääkkeistä ja niiden käytöstä pienempi. Syksy saapuu ja turhauttaa. Minulle tyrkytetään nettiterapiaa, vaikka inhoan asioiden tekemistä tietokoneella (poikkeuksena bloggaaminen jota ei voi tehdä millään muulla kuin tietokoneella, tabletilla tai älyluurilla) ja sanon sen ääneen. Lääkäriä saan tavata yhden kerran, hänen kanssaan on puhetta jonkinlaisesta ahdistusryhmästä johon voisin liittyä. Asia kuitenkin jää, koska unohdan sen miltei heti käynnin jälkeen eikä kukaan muu hoitohenkilökunnasta mainitse ryhmää.

Pakko todeta, että kotikaupunkini mielenterveyshoito ei ole järin onnistunutta. Parempaa hoitoa sain aiemmin kokonaan ilmaisesta ”matalan kynnyksen” yksiköstä, josta saa apua ilman lähetettä oman ilmoituksen perusteella. Yksikössä tavataan vain yhtä työntekijää kerrallaan ja hoidossa korostetaan yksilöllisyyttä ja terapeuttista keskusteluhoitoa ennen lääkkeitä. En kiistä lääkkeiden hyötyjä, mutta on tärkeää muistaa että ne poistavat kuitenkin vain oireet, eivät syytä niille. On toki olemassa mielenterveyden häiriöitä ja sairauksia, joissa oireet estävät ”tavallisen” elämän lähes kokonaan ja silloin lääkkeitä todella tarvitaan ja ne tukevat kuntoutusta palauttamalla esimerkiksi päivärytmin. Tällaiset ongelmat ovat kuitenkin harvinaisia verrattuna yleisimpiin mielenterveysongelmiin, eli masennukseen ja eriasteisiin ahdistustiloihin. Mielestäni jopa oireiden hoitoa tärkeämpää olisi selvittää, miksi alunperinkään masentui/ahdistui ja miten käytös- ja ajatusmalleja voisi muuttaa siihen suuntaan, että niin ei pääsisi enää käymään. Kyse ei nimittäin koskaan ole pelkästään ympäristöstä, vaan myös siitä miten erilaisia tapahtumia ja asioita tulkitsee ja miten niihin reagoi. 

Summa summarum tämänhetkinen tilanne on:

– syön mielialalääkettä minimiannoksella ja käytän nukahtamislääkettä minimiannoksella, jos en saa unta tai epäilen etten saa

– hoitajani ei ole vieläkään soittanut, eikä vastannut puhelimeen

– otin yhteyttä tuttuun psykiatriin, joka on aiemmin luvannut kirjoittaa minulle lähetteen Kelan tukemaan terapiaan ja odottelen nyt hänen soittoaan

– en ole jaksanut raahautua kouluun, muuten olo on tilanteeseen nähden hyvä (tosin epäilen eläväni jonkinlaisessa kuplassa ja kieltäväni alitajuisesti tilanteen vakavuuden)

Kritiikki virallista mielenterveysongelmien hoitoa kohtaan:

– lääkkeiden turhan helppo määrääminen 

– ongelmien hoitaminen pelkästään lääkkeillä

– hoito oirekeskeistä sen sijaan että selvitettäisiin mitä oireiden takana on

– hoitajien hankala tavoitettavuus: aikoja saa lähimmillään parin viikon päähän ja soittaessa takaisinsoittoa saa odotella jopa useita päiviä

– hoidosta vastaa käytännössä pelkästään sairaanhoitaja, joka sitten pyytää tarvittaessa lääkärin suostumuksen asioihin, lääkäri ei siis hoidon aikana tapaa sinua vaan ainoastaan sinua hoitavaa sairaanhoitajaa

– tunnin kestävä keskustelu sairaanhoitajan kanssa kerran parissa viikossa tai vielä harvemmin ei ole riittävän usein, sillä kaikilla ei välttämättä ole ketään muuta jolle kertoa asioista ja puolet tärkeistä käsittelyä vaativista asioista jää pakostakin käsittelemättä ajan ollessa 1h/2-3 viikkoa

– vaikka saisi Kelan tukemaa terapiaa, jää maksettavaksi edelleen tuen jälkeen noin 10-40e/kerta, eli todellakaan kaikilla jotka terapiaa eniten tarvitsisivat, ei tuenkaan jälkeen ole siihen varaa (pitkäaikaisten mielenterveysongelmien hoidossa terapia on todettu tehokkaimmaksi hoitomuodoksi ja se on teoriassa ainoa tapa muuttaa syvälle juurtuneita haitallisia käsityksiä itsestä, muista ihmisistä ja maailmasta)

Kuvat ovat minusta, mielenterveysongelmista kärsivästä nuoresta ihmisestä ja niillä haluan antaa kasvot näille asioille ja ihmisille, joista puhutaan edelleen lähinnä tilastojen ja tutkimusten yhteydessä. Olen ihan tavallinen ihminen, eikä minun (tai kenenkään muunkaan) tarvitse jäädä kotiin häpeämään ja olla hiljaa vain koska olen masentunut ja ahdistunut. 

Mielipiteet (julkisen puolen) hoidon tasosta ovat omiani ja perustuvat omiin ja lähipiirin kokemuksiin, sekä lukemiini artikkeleihin ja haastatteluihin aiheesta. Jos jossain ja joillakin on paremmin, hyvä niin!