Deittailun ihanuus ja kamaluus

Se on kuulkaas kevät ja se meinaa itselle aina yhtä tiettyä juttua. Nimittäin fiilistä, että olisi tosi kiva seurustella. Jotenkin tänä keväänä asia tuntuu vielä ajankohtaisemmalle, koska olen ollut vuoden sinkku.

Eikä siinä mitään, hauskaa on ollut. Olen plärännyt Tinderiä ja käynyt treffeillä, jutellut diippejä tuntemattomien kanssa. Viettänyt paljon aikaa ystävien kanssa ja pitänyt siitä ihan hulluna. Syksyllä ostin jopa salikortin ja yhdessä vaiheessa harrastin sen myötä liikuntaa jopa 4-5 kertaa viikossa, joka on entiselle liikunnanvihaajalle uutta. Aloin käydä välillä myös uimahallissa aamuisin ja huolehtia terveellisestä syömisestä aiempaa tarkemmin. Vuosi on ollut rankka mutta antoisa, eikä sinänsä mitään ole puuttunut.

Silti eksyin taas jostain syystä pähkäilemään tuon kirotun deittisovelluksen uudelleenlataamista ja tungin yhteystietoni erääseen seuranhakupalveluun. Aivan kuin nyt taikaiskusta elämän rauhoittuessa hiljalleen ja asettuessa uusiin uomiin, olisi nopeasti saatava joku. En halua olla ihminen, joka ei osaa olla yksin tai ei viihdy yksin. Nykyisellään on kuitenkin myönnettävä, että kaipaan ihan hirveästi jotakuta kenen kanssa jakaa oma elämä kokonaisuudessaan. Ehkä janoan osittain myös vaan sitä kokemusta arjen jakamisesta ja rakastumisesta – siitäkin kun on jo aikaa.

Deittailu on siitä hauskaa, että pääsee tapaamaan uusia ihmisiä ja yleensä myös sellaisia, jotka ovat kiinnostuneita juuri sinusta. Huomio tuntuu hyvältä ja miellyttävältä, muttei ole lähelläkään sitä tunnetta kun on henkisesti ja fyysisesti alasti toisen ihmisen edessä ja tulee hyväksytyksi sellaisenaan. Deittailu on vittumaista arpapeliä, jossa toinen ihminen voi olla paras tai idiootti tai ei yhtään mitään omissa silmissä. Lisäksi riskinä on aina pettymys, mikä voi olla suurikin, jos itse halusi kovasti mennä eteenpäin toisen kanssa. Omalla kohdalla tiedän ja tunnen selkeästi kun ihastun, enkä koskaan ihastu vain osittain. Se on kaikki tai ei mitään ja saatan jäädä miettimään piiiiiitkäksi ajaksi sitä spessua tyyppiä, joka sai varpaat kipristelemään. Ja harvat saavat.

On hyödytöntä yrittää täsmädeittailua laatimalla pitkä lista ominaisuuksia joita toiselta toivoo. Paitsi että juuri kukaan ei voi täyttää kaikkia toiveita, ei sitä kuitenkaan ihastu järjellä ja helposti nimettävillä toivomuksilla. Oikeastaan etenkin rakastumiseen liittyy aina pieni mysteeri, eikä toisaalta kukaan ihminen ole vain ominaisuuksiensa summa. Siksi on mahdollista pitää ärsyttävistä tyypeistä ja sellaisista, joiden profiiliin vaikkapa siellä somessa ei tavallisesti kiinnittäisi mitään huomiota. Nettideittailu rajaa ikävästi ihmisiä jolloin ohi saattaa mennä paljonkin kivoja ja wörttejä tyyppejä.

Herää kuitenkin kysymys missä niitä uusia ihmisiä sitten tapaisi ellei Tinderissä ja muissa sen kaltaisissa? En minä ainakaan oikein missään ja sekös harmittaa. En liiemmin käy baareissa (tai ainakaan viihdy niissä), tunnen jo kaverieni kaverit enkä ole ihan niin smooth että sujuisi helposti keskustelun aloittaminen vaikkapa museossa. Ulkomailla kyllä, mutta ehei Suomessa missä ilmapiiri on jäykkä ja individualistinen.

Kai tämä minun deittailuelämäni on vähän umpikujassa. Yhden illan jutut ovat no-no ja tuntuu ylipäänsä aivan helvetin tyhmältä lähteä tapaamaan jotakuta vain sillä periaatteella että olisikohan tuo uusi kumppani. Siinä menee usein ihan alusta lähtien metsään, koska tutustuminen tai mikään muukaan ei tapahdu luonnollisesti ja itsestään. Kyllä kai monet ovat sieltä toisen ihmisen vierelleen löytäneet mutten itse pidä sitä kovin todennäköisenä.

Olen muutenkin vähän old school näissä asioissa. Odotan sitä oikeaa jne. Ei oo kiire (vaikka siltä tuntuu ja näyttää).

 
Soittolista
 
Scandinavian Music Group – Valmis
Bring Me the Horizon – That’s the Spirit 
Yona – Matka
Heli Kajo – Elämäsi suloisin virhe