Hoitokertomus osa 02

Viimeisen hoitokertomuksen jälkeen hoitoni siirrettiin psykiatriselta sairaanhoitajalta psykologille. Ei ole kauhean mukavaa että pompotellaan ammattilaiselta toiselle (sairaanhoitaja – lääkäri – toinen sairaanhoitaja – psykologi), vaikka toki ymmärrän miksi niinkin joudutaan välillä tekemään. Vaihto sinänsä on ollut positiivinen juttu: psykologi on todella kiva, ymmärtää ja hänelle on helppo puhua. Hän oli vanhan psykiatrini kanssa samoilla linjoilla siitä, että Kelan tukeman terapian hakeminen on hyvä ajatus. Emme kuitenkaan ole lähteneet vielä sen tarkemmin selvittämään asiaa, sillä minulla on tämänhetkisessä elämäntilanteessa tarpeeksi muuttuvia palasia muutenkin. Valmistun lukiosta, haen opiskelemaan, etsin työpaikkaa ja eilen sain vihdoin myös ensimmäisen oman asunnon. Sopiva ajankohta terapian aloitukselle olisi ensi talvi, mikäli pääsen opiskelemaan tai syksy, jos en pääse. Työt eivät niinkään stressaa, mutta uudessa koulussa aloittaminen on aina omalla tavallaan jännittävä ja uusi tilanne. Samoin omilleen muutto ensimmäistä kertaa.

Kävin tapaamassa psykologia viimeksi toissapäivänä. Käynti oli tarpeellinen, koska aikaa edellisestä oli hänen sairastuttuaan ehtinyt vierähtää jo muutama kuukausi. Tuntui hyvältä puhua kaikesta mitä on ollut meneillään. Huomaan helposti arjessa puskevani vaikeissakin tilanteissa vain eteenpäin sen kummemmin käsittelemättä asioita, vaikka hankalat jutut olisi tärkeä purkaa rauhassa jonkun kanssa. Meillä on ollut kotona suhteellisen vaikea perhetilanne jo kohta pari vuotta ja kun kaikki ovat väsyneitä, huolestuneita ja keskellä hirveää stressimyrskyä, ei ikävistä asioista tee mieli puhua silloin kun ne eivät ole kirjaimellisesti edessä. Niinpä moni itselle ahdistusta ja surua aiheuttanut tilanne on lakaistu maton alle sellaisenaan. Tajusin tämän oikeastaan vasta toissapäivänä, kun purskahdin yhtäkkiä itkuun kertoessani asioista. Vaikka herkkä ja tunteellinen tyyppi olenkin, voin laskea puolikkaan käden sormilla kerrat kun olen itkenyt jonkun ammattiauttajan luona. Kotona ja ystävien seurassa kyllä paljonkin, mutta se ”työ” on aiemmin ollut jo tehty kun sitten olen mennyt mielenterveyskäynnille. Aloitettuani lääkityksen ahdistukseen ja mielialan vaihteluihin, olen huomannut itkeväni harvemmin ja vähemmän. Lääke on tehnyt usein juuri sen mitä siitä sanotaan; katkaissut syvimmiltä tunteilta huiput. En pidä siitä, mutta ajankohta lääkityksen lopettamiselle on väärä, kuten psykologikin sanoi. 

Tapaamisen jälkeen olo oli hutera mutta jotenkin uudella tavalla kirkas. En ollut ahdistunut enkä surullinen. En pelännyt enkä ollut vähääkään ärsyyntynyt. Kotona kuuntelin lempimusiikkiani ja paistoin lounaaksi kalaa perunoiden kera. So simple, so good. Kun vielä illalla varmistui että saan juuri sen asunnon, josta olin haaveillut, fiilis oli superhyvä.

P.S. Ensimmäiset asukuvat ever! Opetin veljeä kuvaamaan, kärsivällisyyttä ei pahemmin löytynyt mut ihan kivoja näistä onneksi tuli ^-^

 

paita – marimekko (kirppari)

housut – vero moda 

kengät – superga

sukat – happy socks

kaulakoru – glitter