Kehopositiivisuus on radikaali ajattelutapa
…aikana jona mikään ei riitä.
Olin 13 kun koulun käytävällä perääni huudettiin ”Hyvä perse!”. Olin 14, kun vanhempi poika piti minua kiinni lattiassa ja sanoi lantiotani todella leveäksi. 16-vuotiaana kuulin lauseen ”Nää oliki erilaiset”, kun makasin sohvalla ja minulta oli juuri riisuttu rintaliivit. ”Sulla on länkisääret”, kaveri tokaisi kerran ja lisäsi ”Mut ne on hienot”. Minusta kommentti oli silti tarpeeton.
Oheista kertomusta olisi voinut jatkaa ainakin sivun verran. Se olisi kuitenkin ollut ”turhaa mässäilyä” ja sellaista ”huomionhakemista” mitä feministit tekevät, joten jätän väliin. Ehkä noista muutamista lauseista tuli jo selville, että kehoani on kommentoitu ikävään ja mukavaan sävyyn murrosiästä tähän päivään saakka ja varmaan aikaisemminkin – en vain muista. Suurin osa kommentoijista on ollut miehiä, joiden mielipide ei todellakaan kiinnosta. Oikeastaan ylipäänsä jos jollain on jotakin moitittavaa ulkonäössäni, en halua kuulla sitä. Kute Blacksonia lainaten ”What other people think about you is none of your business”. Minun ei siis tarvitse tietää sitä, se ei kuulu minulle.
Kuten useimmat tytöt ja naiset, olen minäkin käyttänyt tuntikausia sheivaamiseen ja paljon rahaa erilaisiin karvanpoistovälineisiin. Heti kun karvat alkoivat kasvaa, sheivasin ne pois sen kummempia ajattelematta. Liikuntatunneilla nousi tuskan hiki otsalle, jos muisti ettei ollut poistanut kainalokarvoja. Kesällä oli häpeällistä jos sääret olivat karvaiset. Kaikki tämä vain siksi että kulttuurissamme naisen karvattomuus kaulasta alaspäin on normi. Toistin tuota normia itsessäni monta vuotta, vaikka muuten tein aina omat päätökseni muista välittämättä.
Kerran istuessamme kesällä Suomenlinnan kallioilla huomasin että ystävälläni oli karvaiset sääret. Kehuin niitä kauniiksi ja ystäväni kertoi ettei halua ajella karvojaan vain koska ”niin pitäisi tehdä”. Olin samaa mieltä, mutta samalla ajattelin omien säärikarvojeni olevan niin rumat, että ne on pakko poistaa. Todellisuudessa en ollut koskaan nähnytkään kunnolla säärikarvojani, sillä sheivasin ne heti kun pituutta oli siihen riittävästi.
Ennen kuin päätin vähentää karvojen poistamista ja kiinnittää tarkempaa huomiota sen takana oleviin perimmäisiin syihin, mietin olenko miesten silmissä enää mitään sen jälkeen. Olin sinkku ja tottakai haaveilin parisuhteesta, peläten että ihastun johonkuhun ja sieltä tuleekin tuomio että emmää ku sä oot noin karvanen. Liitin ihokarvat myös jotenkin maskuliinisuuteen vaikka eihän niillä ole mitään tekemistä feminiinisyyden ja maskuliinisuuden kanssa. Pikkuhiljaa onneksi ympärillä esiin puski feminismi, joka tuki naisten karvaisuutta. Lähipiirini tytöt ja naiset postasivat itsestään kuvia kainalo- ja säärikarvoissa ja uskalsin itsekin kasvattaa molempia. Säärikarvat tosin ajan pois välillä edelleen, koska sileä iho tuntuu niin ihanalta lakanoita vasten.
Karvacaseen verrattuna kehopositiivisuus on paljon monimutkaisempi juttu. Se, pitääkö kehostaan vai ei, vaikuttaa ihan kaikkeen yleisestä habituksesta liikkumiseen ja ryhtiin. Ja koska olen hävennyt alastonta vartaloani enemmän tai vähemmän aina, en ole edelleenkään täysin sinut sen kanssa. Pystyn hyvin käymään uimahallissa ja saunassa ja riisuuntumaan muiden nähden, mutta kaikenlaiset poikkiteloiset kommentit nostavat jälleen panssarin päälle. Opettelen sitä, opettelen rakastamaan tätä paikkaa jossa asun ja olemaan välittämättä urpoista sanoista.
Samalla toivon hirveästi, ettei kukaan poika enää kysy millaiset tissit minulla on tai pyydä alastonkuvaa tapaamatta, tuntematta. Sellainen on esineellistävää ja loukkaavaa. Minäkään en pyydä keneltäkään moista, en kertakaikkiaan voisi. Ihmiset eivät ole yhtä kuin ulkonäkönsä vaan paaaaaaaaljon enemmän.
Tissit ja pylly eivät ole olemassa siksi että miehet voisivat ihailla niitä.
Karvat eivät ole olemassa sheivaamista varten.
Minun tai kenenkään muunkaan keho ei ole julkinen taideteos (vaikka taideteos onkin) jota ihmisten sopii kommentoida.
Kaikki rinnat ovat hyviä rintoja, kaikki jalat hyviä jalkoja, kaikki vatsat hyviä vatsoja jne., jos ne hoitavat tehtävänsä ja oikeastaan vaikkeivat hoitaisikaan.
Miksi minun kuuluisi olla alhaalta karvaton, jos kumppaninikaan ei ole? Vain koska olen tyttö ja hän poika?
Ovatko muuten täysin toimivat, kivat ja helpot rintani huonot koska ne eivät ole pulleat ja greipin kokoiset? Pitääkö minun mennä tekemään rinnoilleni jotain, että joku mies pitäisi niitä tarpeeksi esteettisinä?
Ei ja ei.
Katselin äsken vanhoja kuvia itsestäni ja mietin, etten ole koskaan ollut niin ruma kuin olen ajatellut. Lempeys ja hyväksyntä omaa kehoa kohtaan ovat muuttaaneet ajatteluani lyhyessä ajassa jo tämän verran ja se on paljon se. Ja vaikka tällainen on vielä radikaalia, on se lopulta hyvin luonnollista; ei tarvitse muuta kuin olla mitä on, selkä suorassa ja hyvillä mielin.
Itsevarmuus jos jokin on kaunista.