Mistä kaikki oikeastaan alkoi? ahdistuksesta

Olen juuri palannut lyhyeltä sairaslomalta päiväkotiin. Päiväkodissa on aamupala-aika, kuten päiväkodeissa aamuisin on. Sanon hoitajalle, että olen syönyt aamupalan jo kotona, mikä on totta. Olin ollut poissa päiväkodista virtsatieinfektion takia ja saanut siihen lääkekuurin, jonka sivuoireena oli pahoinvointia, joten olo on edelleen heikko ja hiukan huonovointinen.
Hoitaja kuitenkin pakottaa minut ottamaan leivän ja lasin maitoa. Leipä on tavallinen ruisleipä, päällä kinkkua ja kurkkua. Tuijotan sitä, eikä minun tee ollenkaan mieli syödä. Sanon, ettei ole nälkä eikä tee mieli syödä. Hoitaja sanoo, että on syötävä.
Muut lapset alkavat olla valmiita ja saavat luvan lähteä pukemaan ulkovaatteita. Jään yksin pöytään leipäni ja maitolasini kanssa. Alkaa tulla entistä huonompi ja ikävä olo. Sanon uudelleen etten oikeasti pysty syömään. ”Sinä istut siinä pöydässä niin kauan kunnes olet syönyt kaiken”, hoitaja toteaa hieman ärtyneellä äänellä. Pala nousee kurkkuun ja paino rintaan, yhtäkkiä haluan vain kotiin ja tuntuu taas siltä että olen sairas. Alan itkeä ja sanon että oksennan jos joudun syömään yhtään mitään nyt.
”Sittenhän oksennat ja siivoat muuten itse!”, hoitaja sanoo nyt selkeää suuttumusta äänessään. Hän lähtee käymään jossain ja vannottaa minua olemaan poistumatta pöydästä. Toinen hoitaja kuitenkin tulee huoneeseen kuultuaan itkuni ja sanoo, että saan lähteä pöydästä eikä tarvitse syödä.

En muistanut oheista tapahtumaa vuosiin. Sitten eräällä psykiatrikäynnillä se vain pulpahti mieleen, kun psykiatri otti uudelleen esille epämiellyttävät syömiseen liittyvät lapsuuden kokemukset. Aiemmilla kerroilla en ollut osannut mainita mitään.
Tuntui hassulta ja samaan aikaan tavattoman loogiselta, että jollain noin pienellä tapahtumalla saattoi olla niin suuri merkitys. Toisaalta se on myös ymmärrettävää, sillä olin muutenkin huono syömään ja perinteisellä tavalla herkkä jo lapsena. 

Päiväkotitapahtuman jälkeen ruoka-ahdistus palasi ajoittain, esimerkiksi silloin kun ala-asteella ruokavalvoja passitti minut ja erään toisen luokan tytön takaisin pöytään puolityhjien kanakeittolautasten kanssa. Ruokavalvojan mentyä ulos näköpiiristä kiikutimme äkkiä astiamme keittiöön pesuun ja häivyimme ruokalasta. 

Vaikeita olivat joulut ja ravintolaillalliset. Yritin säästellä nälkää ja tehdä hengitysharjoituksia helpottaakseni ahdistusta, mutta näistä ei ollut hyötyä. Nälän säästely johti alhaiseen verensokeriin, joka tunnetusti altistaa ahdistukselle. Hengitysharjoitukset olivat muuten vain yhtä tyhjän kanssa. Parhaaksi keinoksi selvitä tilanteista osoittautui yksinkertaisesti syödä se mitä pystyy ja antaa sitten olla. Tämä tarkoitti usein puolikkaan annoksen jättämistä ravintolassa ja hyvin pienten annosten kokoamista paikoissa joissa se oli mahdollista. Ikään kuin ei olisi ollut jo tarpeeksi inhottavaa pakottaa itsensä ruokapöytään ja seurustelemaan rennosti muiden kanssa, kuulin usein kommentteja siitä että syön liian vähän, olen liian laiha ja on epäkunnioittavaa olla syömättä kunnolla, kun joku on varta vasten tehnyt ruokaa. Jokaisella kerralla mieleni teki paiskata lautanen päin kommentoijan naamaa. En kuitenkaan jaksanut aloittaa kinaa aiheesta joten keksin kaikennäköisiä syitä täydestä vatsasta orastavaan flunssaan. Syömisongelmiani on muutenkin aina ollut vaikea selittää muille, sillä kyse ei ole mistään tyypillisestä syömishäiriöstä, ahdistusta ei esiinny suinkaan kaikissa ruokailutilanteissa, eikä se liity toisaalta myöskään automaattisesti tiettyihin paikkoihin, ihmisiin tai ruokiin. 

Rakastan ruokaa, ruoanlaittoa ja syömistä. En ole järin nirso, enkä erityisen pienisyömäinen, enkä ole koskaan yrittänyt laihduttaa vaikka ruoan terveellisyys minua kiinnostaakin. En kammoksu rasvaa, suolaa, sokeria tai mitään muutakaan ”epäterveellisenä” pidettyä. Toki pyrin syömään runsaasti kasviksia, hedelmiä ja marjoja, pehmeää rasvaa, täysjyvää, vähäsokerisia jogurtteja ja myslejä ja yleensä vegaanisti, mutta ravintoloissa ja kylässä en ole tarkka. Itsestäni tuntuu myös pahalta, jos välittyy kuva että nirsoilen ja suhtaudun tarjolla olevaan ruokaan ylimielisesti tai muuten huonosti, koska se ei todellakaan ole tarkoitus. 

Miltä ahdistus näissä tilanteissa sitten tuntuu? Se tuntuu huimaukselta, pahoinvoinnilta, kohonneelta sykkeeltä, hikoilulta, tärinältä ja kuumuudelta. Siltä, että on päästävä pois (yleensä ulos ja yksin). Että sekoaa tai kuolee. Pyörtyy, oksentaa (ironista koska juuri oksentaminen on se, mitä eniten kammoksun). Se tuntuu myös häpeälliseltä, pelottavalta ja lapselliselta. Miten mä nyt tälleen.

Ruokailutilanteiden lisäksi ahdistavat :

– lentäminen

– kokonaan uudet tilanteet 

– fyysinen kipu

– verikokeet

– sairaalat

– oksentaminen

– esiintyminen

– gynekologilla käynti

– jättäminen ja jätetyksi tuleminen

 

Ahdistusta lisäävät :

– univelka

– alhainen verensokeri

– liika yksin oleminen

– kiire, stressi

– riidat ja välirikot

– uudet paikat 

– ahtaus, huono ilma

– ympäristöt, joissa yhdistyvät ahtaus, ihmisjoukot ja kovat äänet

 

Ahdistusta helpottavat :

– ulkoilu ja liikunta

– läheisten läsnäolo

– kivojen asioiden ajattelu

– lempeys itseä kohtaan

– asioiden tekeminen sen sijaan että on paikoillaan

– suihku ja sauna

– purkka ja pastillit

– vihreä tee

Aikaisemmin ahdistus oli tavallaan sellainen pelottava mörkö, joka seurasi perässä kaikkialle ja saattoi yhtäkkiä hyökätä kimppuun. Vuosien kuluessa olen oppinut ymmärtämään tuota mörköä ja toisaalta sanomaan sille ei. Välillä se pääsee edelleen niskan päälle, silloin annan itselle luvan hengähtää ja ottaa aikaa, mennä esimerkiksi ulos tai poistua ruokapöydästä. Sanon ”ei hätää, tämä menee ennemmin tai myöhemmin ohi kuten muutkin tunteet”. Ja se menee, aina se menee. 

 

Soittolista

will.i.am, Justin Bieber – #thatPOWER

All We Are – Feel Safe

The Strumbellas – The Night Will Save Us

The Julie Ruin – I Decide, Be Nice, Just My Kind, Girls Like Us

Bikini Kill – Double Dare Ya

Michael Jackson – Beat It, Smooth Criminal

 

Kuvat yhdestä lemppariruoasta, tortilloista ja siitä mitä perjantaikauppakassista löytyy.