Isänpäivän ajatuksia
Eilen (12.11.) oli isänpäivä. En oikeastaan tykkää sellaisista päivistä kuin isän-, äitien- tai ystävänpäivä, mielestäni noiden päivien pitäisi olla tavallaan joka päivä. Todellisuudessa ei tietenkään ole mahdollista muistaa läheisiä ainakaan kovin spesiaalisti joka päivä, mutta koskaan ei ole huono asia sanoa kauniita sanoja tai tehdä toiselle ruokaa.
Isänpäivän aamuna vein isälle aamiaisen sänkyyn. Joskus olen kirjoittanut runon tai tehnyt kortin, tänä vuonna ei jaksanut. Isä oli onneksi otettu myös ihan vaan pannukakuista ja kahvista 😀
Minulla on aina ollut erityinen suhde isään. Lapsena hän vei uimahalliin, telttaretkelle metsään, mökille kahdestaan, taidemuseoon, teatteriin ja eväsretkelle Johanneksenkirkon portaille Helsinkiin. Nuo ovat jääneet mieleen lempparipäivinä – vain isä ja minä ja uusi kiva paikka. Ratikkapysäkillä vieressäni ollut humalainen alkoi yhtäkkiä kusta, isä otti kädestä kiinni ja veti lähemmäs itseään. Kantoi olkapäillä kun en jaksanut kävellä enää. Antoi lääkettä kun vatsa oli niin kipeä etten saanut unta, keitti teetä runsaalla hunajalla kun kärsin yöllä ensimmäisistä paniikkikohtauksista. Olen aina luottanut isään enemmän kuin kehenkään. Edelleenkään hänen seurassaan en pelkää mitään. Isä on periaatteen ja tunteen ihminen, vaikkei se ehkä vähemmän tutuille aina näy. Pitää lupauksensa ja itkee, kun kuulee tai näkee jotain äärimmäisen kaunista tai kamalaa. Isä tekee ruokaa ja pesee pyykkiä, mutta osaa myös korjata ruohonleikkurin ja kaataa puun. Minulle hän on opettanut yhtä jos toista sanomatta koskaan ettei tytöt (tai pojat) voi tehdä jotakin. Erityisen kiitollinen olen häneltä opitusta solidaarisuudesta: siitä, että kaikki otetaan huomioon päätöksiä tehdessä ja niitä autetaan, jotka apua milloinkin tarvitsevat. Kun ystäväperheemme vanhemmat erosivat, perheen äiti pimpotti ovikelloamme, kertoi tilanteestaan ja kysyi saako tulla sisään. ”Tottakai”, sanoi isä ja tarjosi välitöntä keskusteluapua, eromusiikkia ja empatiaa.
Joskus se juo aika paljon kaljaa, muttei koskaan niin paljon ettei pystyisi huolehtimaan asioista ja olisi aamulla täydessä toimintavalmiudessa.
Se rauhoittuu luonnossa ja kutsuu kaveritkin mukaan retkelle.
Arvostaa hyviä tyyppejä, olivat ne sitten keski-ikäisiä tai ihan pikkuisia.
Se soittaa pianoa ja vetää biisit loppuun, vaikka joku yrittäisi häiriköidä.
Pyytää lounaalle kanssaan ja valittaa, jos on minuutinkin myöhässä.
Se sanoo asiat suoraan ja pyytää tätä myös muilta.
Sen mielestä meikit ja hiusvärit on tyhmiä, mutta se arvostaa sitä että tekee omat valinnat muista välittämättä.
Ottaa kuvia kivoista jutuista ja kysyy, saako tägätä Facebookissa. Innostuu, kun joku kommentoi tai tykkää.
Katsoo joka päivä kympin uutiset mtv:ltä. Nauraa Fingerporeille ja tajuaa ne joka kerta heti.
Meillä ei ole koskaan ollut paljon rahaa, sillä molemmat vanhempani ovat sosiaalialalla. Elämä on mennyt betonilaatikkoa muistuttavassa kerrostalossa ja kotiruokaa syödessä, matkusteltu on vähän ja lähellä, mutta mistään ei ole ollut puutetta. Etenkään siitä tärkeimmästä, rakkaudesta.
