Parasta tammikuussa – runokirjat

Kun puhutaan kirjallisuudesta, olen yleensä vahvoilla. Kun kirjoittamisesta, tilanne on sama. 
On kuitenkin yksi poikkeus, nimittäin runous ja tarkemmin runokirjat. Olen lukenut hävettävän vähän runokirjoja ottaen huomioon, että runous on kuitenkin itselle ehkä se kaikkein rakkain laji. Mieleisiä on ollut vaikea löytää (elämä on liian lyhyt huonojen kirjojen lukemiseen) ja muiden runojen lukeminen on tuntunut välillä jopa henkisesti raskaalta. Runot ovat kuin paloja sielusta; välittömiä ja lähellä, kuin kosketus tai ne yllättävät tilanteet, joihin huomaa äkkiä arjen tiimellyksessä joutuneensa. En ole halunnut lukea sellaista josta tulee vain paha mieli enkä myöskään ”liian iloista” runoutta koska se on itselle monesti epäkiinnostavaa. Suoraviivainen menestys ei ole läheskään yhtä kutkuttelevaa kuin säröt ja epätäydellisyys. 
Ja ikään kuin tässä ei olisi vielä tarpeeksi, etsin runoudesta tunnetta. Kielellisesti kauniskin runo on paska, jos se ei herätä tunteita tai ajatuksia. 
Runous on vaikea laji ja minä vaativa asiakas. Emme välttämättä aina sovi yhteen, mutta silloin kun sovimme, se on true match. 
 

 
Suosittelen kaikille runojen lukemista edes välillä siksi, että ne saavat huomaamaan hetket. Linnunlaulun kotimatkalla, sen miltä vastapesty pyykki tuoksuu, tuntemattoman yrityksen piilottaa hymynsä ja sen, kun kirkas taivas tummenee äkkiä. 
Onko se terveellistä, hyödyllistä, järkevää? En tiedä, mutta nautinnollista ainakin. Palauttaa värit elämään, jos ne ovat hukassa. 
 
Lempparirunokirjani on kautta aikojen ollut Kirsi Kunnaksen Puut kantavat valoa. Se on helppolukuinen. Kevyt, mutta varma. Samaistuttava ja luonnollinen. Koskettava ja lähellä. Nappasin kirjan joskus lähikirjastosta mukaan, en edes tiennyt Kunnaksen kirjoittaneen muuta kuin lastenjuttuja ja sitten hän olikin kirjoittanut loistavasti runoja myös aikuisille. 
 
Tänä talvena löysin kaksi uutta lempparia, joilla on myös yhteistä. Kummassakaan ei käytetä pisteitä, eikä isoja kirjaimia. Molemmissa kirjoitetaan rakkaudesta ja rakastamisesta. Molemmat teokset ovat modernia runoutta ja naisen kirjoittamia. Vloggaaja Mansikan Itke minulle taivas ja Rupi Kaurin Milk and honey. Ensimmäinen on sävyltään tummempi ja rankempi lukukokemus, joskin myös valoa löytyy. Pidän superhyvänä asiana, että nuoret naiset kirjoittavat avoimesti vaikeista hetkistään ja siitä, miltä tuntuu kasvaa kultaisella 2000-luvulla. Herkillä ihmisillä ei ole helppoa tässä maailmassa, jossa tahtonsa saavat läpi ne jotka huutavat kaikkein koviten. Tosin en tiedä, onko helppoa lopulta kellään.
 


 
Milk and honey on vähän niinkuin runoversio sellaisesta, mitä kutsun lässymusiikiksi ja eittämättä rakastan. Lässymusiikki-lokeroon menevät päässäni esimerkiksi: Angus ja Julia Stone, Eva + Manu, She & Him, Daughter ja Keaton Henson. Näitä kuuntelen, kun ihan kaikki on liikaa ja haluan vain haaveilla jonkun viisaan syliin käpertymisestä. Arjessa sitä joutuu toisinaan laittamaan herkkyytensä hyllylle odottamaan parempaa hetkeä, koska töissä on oltava tehokas ja ylipursuavista tunteista ei ole hyötyä myöskään opiskelun saralla. Silti välillä hautausmaalla töissä ollessani kyykistyin haudan juurelle itkemään – kaunista päivää tai kuolleita ihmisiä. 
Rupi Kaur on tiivistänyt runoihinsa rakkauden ja myös eron paljaimmillaan. Viimeinen osio kirjasta käsittelee toipumista ja kukoistusta, niitä oivalluksia jotka syntyvät kun tuska alkaa vihdoin väistyä. 
 

my heart aches for sisters more than anything

it aches for women helping women

like flowers ache for spring