Surumielinen syksy (ja Max Jury)

Päivä diagnoosin jälkeen:

herään liian aikaisin. Päätä särkee ja väsyttää, minulla olisi vielä aikaa nukkua mutta nousen ylös. Avustan äitiä joka on juuri palannut pienimuotoisesta leikkauksesta, eikä pysty toimimaan itse. Keitän kahvia ja syön pikapuuroa mehukeitolla, mustikoilla ja hunajalla. Lähden viemään koiraa yöpuku päällä ja lippis päässä, koska tukka on niin likainen. Sataa ja on kauhean harmaata. Edes kirkkaat lehdet eivät poista vallitsevaa maailmanlopun tunnelmaa. 

Ja inhottava syksy tämä onkin. Viime keväänä kun erosin 1,5 vuoden suhteen jälkeen (oli ensimmäiseni ja miltei luulin, että viimeinenkin) ja sain tietää, että kumppanini oli pitkän aikaa vehtaillut ystäväni kanssa, ajattelin, että tämä se on. Kaikista kauhein mahdollinen skenaario, suoranainen tuskan ruumiillistuma. Siltä se todella tuntui. Kumppanini ja ihminen, jonka kanssa olin kasvanut, viettänyt koko peruskoulun, tuntenut yli 10 vuotta. Toki erinäisten havaittavien outouksien myötä olin itsekin epäillyt asiaa, mutta työntänyt ajatuksen aina sivuun. ”Höpsistä, eihän nyt tietenkään. Älä ole noin tyhmä.” Uskoin kuvitelmaani vielä siinäkin vaiheessa kun kaksi parasta ystävääni istuttivat minut penkkiin yhteisen joogatunnin jälkeen ja kertoivat mitä tiesivät. Vajosin mustuuteen kuukausiksi: viikonloppuisin join liikaa, arkisin myöhästelin koulusta, tiuskin läheisilleni, vihasin itseäni ja ennen kaikkea sitä että kaipasin exääni edelleen ja tunsin jonkinlaista kieroa empatiaa häntä kohtaan. Shit happens. Mutta kuinka ollakaan, siitäkin suosta noustiin. Pääosin sen voimalla, että huomenna on paremmin. 

Niin tietysti olikin. En minä häntä enää kaipaa, lähinnä ajattelen lämmöllä yhteistä aikaamme. Joskus luulen näkeväni tyypin kadulla ja vatsasta vihlaisee kovaa, enkä hetkeen saa henkeä, mutta se on vain parikymmentä sekuntia – ei mitään siis. Nyt ovat ongelmat toiset. Väsymys (nukun nykyisin päiväunet joka päivä riippumatta siitä miten paljon tai hyvin nukuin yöllä ja jos en saa päikkäreitä, olen hirveän väsynyt), yleinen epäkiinnostus ja halu vältellä pieniäkään ponnistuksia, äkkiä kohoava sydämen syke, tiheä hengitys, käsien tärinä, tarve paeta ja niin edespäin. Sanoisin kivun olevan yhtä pahaa kuin keväällä, erilaista vain. Hyvä asia on se, että psykologiaa opiskelleena tiedän tällaisen olevan selätettävissä. Helppoa se ei tule olemaan, mutta toisaalta mikä nyt olisi? Olen valmis näkemään kaiken vaivan ja tekemään tarvittavan työn.

Pesen pyykkiä ja siivoan keittiön. Pakotan veljeni nousemaan sängystä, vien äidille vettä, kahvia, pullaa, vedän tukisukat jalkaan ja ojennan lääkkeen. Pidän seuraa, koska mikään ei ole kauheampaa kuin maata sängyssä tylsistyneenä kykenemättä tekemään mitään. Tutkin Helsingin yliopiston tiedekuntia, enkä jaksa lähteä kouluun. Sosiaali- ja ravitsemustiede kiinnostavat. Yo-kokeiden arvosanat eivät välttämättä heti riitä sisäänpääsyyn, mutta niitä voi aina korottaa. Haluan yliopistoon, koska rakastan lukemista ja opiskelua ja olen myös hyvä siinä. 

Sairaanhoitaja (tai ”oma työntekijäni”) ei soita tänään, eikä soittanut eilenkään vaikka lupasi. Juteltuaan kanssani 40 minuuttia (oli muuten myös ensitapaamisemme, tällä hetkellä olen käynyt kolmen eri henkilön luona, joilla kaikilla on ollut erilainen näkemys sopivasta hoidosta) hoitaja ehdotti lääkeannoksen nostamista ja nettiterapiaa. Sanoin ”joo sopii hyvältä kuulostaa”, sinä hetkenä hysteerisen itkukohtauksen jälkeen mikä tahansa ehdotus kuulosti hyvältä. Kotona tulin kuitenkin tulokseen, etten halua nostaa lääkeannosta enkä kokeilla jotain nettiterapiaa kun inhoan muutenkin koneen ääressä istumista. Blogiakin pitäisin mieluusti ihan vain käsin ja paperilla, jos se vain olisi mahdollista :D 

Päätän, että jos soittoa ei huomen aamulla kuulu, soitan itse ja sanon mielipiteeni. Haluan terapiaan, koska vaikka oireet ovatkin nyt vahvempia kuin koskaan aikaisemmin, on niitä aina ollut enemmän tai vähemmän. Tässä ei ole pohjimmiltaan kyse mistään ohimenevästä häiriöstä, vaan minusta ihmisenä. Omaan taipumuksen paitsi ahdistua, myös masentua, enkä oikein osaa estää kumpaakaan tapahtumasta. Voidaan toki leikkiä, että syynä ovat ainaiset huonot elämäntilanteet, lapsuudenperhe tai jokin muu, mutta se nyt vain ei ole totta ainakaan omasta näkökulmastani. Näissä tunteissa ei ole mitään uutta. Ne ovat vain kymmenen kertaa vahvempia kuin aikaisemmin. 

Veli ja äiti riitelevät kun lähden toisen kerran viemään koiraa vesisateeseen. Koira ei diggaille söpöä sadetakkiaan enkä minä diggaile kävellä sateessa. Laitan Max Juryn soimaan Spotifystä, uusi lemppariartistini johon törmäsin Flow-festareilla. Sopii tähän hetkeen kuin nenä päähän.

I just wanna say, wanna say baby what I mean

but you and I both know it’s not that easy

you could have it all, have it all 

if you wanted to

but you stuck yourself in a world that doesn’t care for you

(Max Jury – Grace)

Katulamppujen valo on tummankeltaista, koira haluaa kävellä yhä vain pidemmälle, kuvittelen päässäni autoilijat lämpimissä kulkuneuvoissaan, maa on lehdistä vihreänruskeanruosteenpunainen, tämä loppuu nyt, päätän. Olen ollut 13 vuotta ysin tyttö, se joka aina jaksaa, jolle opettajakin on todennut että sulla ei ole koskaan huono päivä. En jaksa sellaista enää. En jaksa yrittää täyttää kaikkia kymmeniä odotuksia, en jaksa enää yhtäkään ”Hei, voisitsä…?” ja huutoa, kun sanon ”Ei, en nyt voi”. En ole niinkään perinteinen täydellisyyttä itseltään vaativa suorittaja, vaan huolehtija jolle muiden asiat ovat aina tärkeämpiä kuin omat. R a k a s t a n ihmisiä ympärilläni koko keholla ja mielellä ja hoivaan heitä mielellään kuin lempikasvejani puutarhassa. Tiedättehän; herään kuudelta aamulla, kastelen, ruokin, kitken ja nypin. Yhä edelleen, vaikka hiki valuu jo otsalla ja selkää särkee. Se tulee aivan luonnostaan, on aina tullut. Oikeastaan vasta nyt tiedostan, etten saa ”uhrata” itseäni kokonaan toisille. Tyhjä kannu ei kastele mitään. Ja nytkin, vaikka tämän jo tiedän, on se kauhean vaikea sisäistää ja todella toimia toisin. Ehkä vielä opin…

Soittolista

Ufo Mustonen – Sinuna olisin hiljaa

Radiohead – High And Dry

Norah Jones – Sunrise

Samuli Putro – Mitäpä jos, Elämä on juhla, Tuhkaa korulippaassa