Tärkein asia, jonka voi oppia koulussa on se, ettei tärkeimpiä asioita voi oppia koulussa

Minulla oli kolme vuotta vanhat Cheap Mondayn farkut ja tiukka punainen paita. Reissussa rispaantunut kettureppu. Juoksin paljain jaloin elokuussa Helsingin keskustassa, asfaltti oli polttavan kuuma ja hiki kerääntyi pitkähihaisen paidan kainaloihin. Olin niin innostunut etten osannut pelätä, vaikka kaupunki oli uusi, enkä tiennyt ulkoa edes reittiä lukiooni. 

Rakennus oli vanha kivinen talo Eirassa, aivan meren tuntumassa. Haistoin suolan ilmassa kun istuin läheisen puiston nurmella parin luokkalaiseni kanssa. Jokainen solu minussa kuiski, että tämä on oikea paikka ja hetki ja seura. Istuin paksuilla ikkunalaudoilla, vaelsin Lapissa ja puhuin mahdollisimman paljon kaikille. Oli sellainen olo, ettei tarvitsisi enää koskaan hävetä sitä mitä on. Lukiossa minä en ollut mikään outo kirjahiippari, vaan yhtä hieno ja omanlaisensa tyyppi kuin kaikki muutkin. 

Sinä talvena kaadoin kurkusta alas ensimmäisen kaljani, sain tietää mikä on mochi-kakku ja mistä saa halpaa ja hyvää tofua. Sinä talvena kävelin vielä tuntemattomien ystävien kanssa kolmelta yöllä tyhjillä kaduilla ja annoin tytön kietoa kätensä ympärilleni kun nukuin. Raahustin yöpuku päällä kouluun ja lähdin etuajassa, simahdin junaan ja pääsin nippa-nappa ulos oikealla asemalla. 

Kesällä juoksin mereen krapulassa ja leikimme vesisotaa. Sanoin ”voiksä halata mua, ku palelee ihan sikana?”. Pyysin kaverit yökylään ja valvoimme viiteen vaikka univelkaa oli kertynyt jo parilta yöltä. Jännityksestä tärisevin käsin lähdin keikoille ja bileisiin ja minne tahansa, koska tärkeintä oli olla messissä. Olin kärsinyt vuosia ahdistuneisuudesta ja univaikeuksista – hiljalleen ne vähenivät, kunnes olivat enää muisto vain. Pidin hirveästi uusiin ihmisiin tutustumisesta ja entisten pelkojen tilalle oli tullut elämännälkä. 

Kuuntelin Jujua ja samaistuin etenkin Onnea-biisiin.

iisii on sille ku itsensä löytää, lakkaa hakkaamast päätään pöytään, henkistä rikkautta, materiaköyhää, lakkaa esittämäst nöyrää, vaan on sitä puusydämellä, aivot on vaan työkalu millä mennään ja sillä mennään kohti valoo, kuinka suurta voi olla elämänjano?

suurta ku ensi-iltafilmi, ei vaan suurta ku maailma lapsen silmin, rakkauden katse ja maailmankaikkeuden kauneus teki musta kiltin, enää ei pahuuden ote musta kaikkea nyhdä kun sain sen konkreettisen kokemuksen että yks on kaikki ja kaikki on yhtä

koska kaikki on ihanaa, ei oo pelkojakaan, on vaan onnea onnea onnea onnea rakkautta rakkautta vaan

En ollut koskaan kokenut mitään vastaavaa.

Tänä keväänä tuosta kaikesta on neljä vuotta. Tässä välissä minulla oli poikaystävä ja lukuisa määrä ihmisiä jotka pistäytyivät elämässäni, tekivät lähtemättömän vaikutuksen ja poistuivat sitten taka-alalle. Punkkua kului ja kyyneleitä. Kirjoitin hikihatussa esseitä ja sain joistakin jopa kymppejä. Oli ainakin kolme blogia. Oli psykiatreja ja sairaanhoitajia, joista monet eivät tienneet minusta mitään ja kirjoittivat silti papereihinsa kaikenlaista oletetuista sairauksistani ja ongelmistani. Kevät valoineen ja lämpöineen tuli aina ajallaan ja herätti minut harmaasta horroksesta. 

Välillä elämässä oli ihan paskoja aikoja ja sitten taas kivoja. Viime vuosi on kuulunut kansioon ”ihan paskat ajat” ja niin kuului tämän viikon maanantaikin. Nukuin pommiin, olin myöhästyä yo-kirjoituksista, sain junassa paniikkikohtauksen ja odotin itku kurkussa kyytiä kotiin keskellä Vantaata. Niinpä valmistumiseni siirtyi puolella vuodella eteenpäin, enkä voikaan hakea yliopistoon vielä tänä keväänä. Minua se ei stressaa. Saanpahan tehdä duunia vuoden ja hakea sitten kaikessa rauhassa ensi keväänä, ilman että yoiden päälle painavat vielä pääsykokeetkin. 

Mutta kauhean vaikeaa se yhä on, siis kuunnella itseään ja tehdä tällainen ratkaisu. Pään sisällä huutavat äänet haukkuvat välillä laiskaksi ja saamattomaksi – onneksi ajatukset on vain ajatuksia. 

Lukio on ollut sairas ja sairaan mieletön ajanjakso elämässä. Ensimmäiset kerrat on ripoteltu sarjoina neljän vuoden sisään, tuntuu kauhealta lähteä, aikaa on ollut jotenkin ihan liian vähän, pelottaa mitä seuraavaksi on luvassa ja katsooko kukaan enää samalla viattomalla katseella suoraan syvälle silmiin, onko kukaan niin rehellinen, avoin ja tuttu, että osaa lukea toista pelkästä katseesta? Kerran osasin ja häntä osasin.

Olen miettinyt pääni puhki kuinka pukea sanoiksi tätä kokemusta ja sitä mitä kaikkea olen elämästä oppinut näiden neljän vuoden aikana. Sitten tajusin. Kaikki kiteytyy oikeastaan ajatukseen siitä, että elämän suunnittelu ainakaan kovin tarkasti tai pitkälle on turhaa ja aiheuttaa todennäköisesti enemmän mielipahaa ja pettymyksen tunteita, kuin mitään hyvää. Toinen asia on se, että ihmiset tarvitsevat toisia ihmisiä ja etenkin sellaisia, joiden edessä voi itkeä, oksentaa ja mokata ilman että välit muuttuvat. Syvimmät ja kauneimmat (ja pysyvimmät, väitän) ihmissuhteet eivät perustu siihen mikä on sosiaalisesti korrektia, vaan molemminpuoliseen välittämiseen ja rakkauteen, joka kantaa etäisyyksien ja hankalien asioiden yli. Kauheinta elämässä ei ole kärsiä vaikeuksista, vaan olla yksin. 

Ilo ja kiitollisuus pyrskähtelee sanankäänteissä, kun puhun lukiosta ja lukiolaisuudesta. Tiedän, että on aika mennä ja yksin, ihan yksin tällä kertaa. En tiedä millaista tulevaisuudessa on, mutta aika siistiä, veikkaan. Lämmittää sydäntä palata toivottavasti takaisin samaan rakkaaseen kaupunkiin, Helsinkiin ja tavata ne tyypit, jotka haluaa tienata elantonsa tekemällä samaa juttua kuin minä. Toivottavasti te siellä jossain ootte innostuneita, avoimia ja rohkeita seikkailijoita, jotka haluaa nähdä ja kokea vaikka joskus pelottaakin. Ala-asteen opettajani sanoi kerran, että ensin hoidetaan koulu, sen jälkeen kaikki menee omalla painollaan. Olen eri mieltä. Ensin huolehditaan omasta hyvinvoinnista, sitten koulusta, koska muuten ei ole mahdollista hoitaa yhtään mitään asiaa. Kaikki järjestyy, kunhan antaa.