Terapiaa, kiitos
Sain tänään vihdoin kiinni tutun psykiatrin, jonka hoidossa olin vuosia sitten ensimmäisten ahdistus-oireiden alkaessa ja joka lupasi silloin laatia minulle lähetteen terapiaan, jos koen sen tarpeelliseksi. Silloin en kokenut, nyt koen. Juttelin kanssaan puolen tunnin puhelun ja ensimmäistä kertaa tuntui siltä, että joku oikeasti ymmärtää ja kohtelee kuin kaltaistaan ihmistä, eikä vain kuin ketä tahansa masentunuttua teiniä.
Vastasin aluksi puhelimeen huteralla äänellä, koska en ensinnäkään ollut varma oliko ok, että soitan hänelle vaikkei tyyppi ole hoitanut minua enää vuosiin 😀 Luonteensa tuntien ajattelin kuitenkin, että voin hyvin soittaa kun en tiedä kenen muun puoleen kääntyä. Ja huh, onneksi soitin! Kyseinen ihminen ymmärtää minua ja asioitani aina puolesta sanasta, eikä ole koskaan puhunut sellaisia itsestäänselvyyksiä kuin monet muut. (Yksi keskittyi puhumaan melkein koko 45 minuutin ajan biseksuaalisuudestani, joka ei ole missään vaiheessa elämääni ollut mikään the issue eikä liittynyt mitenkään ongelmiini, toisen kanssa keskityimme harjoittelemaan juurien kuvittelua jalkojen alle).
Sovimme, että psykiatri kirjoittaa tämänhetkiselle lääkärilleni lausunnon, jonka perusteella lääkäri voi laatia terapialähetteen. Psykiatrilla oli myös hyviä neuvoja, mitä lääkärille ja muulle hoitohenkilökunnalle kannattaa sanoa ja miten heidät saa ”vakuutettua” terapian tarpeestaan. Lisäksi hän kertoi oman mielipiteensä terapian soveltuvuudesta minulle (soveltuu luultavasti todella hyvin, sillä osaan ja olen halukas analysoimaan itseäni, omaa toimintaani ja muita ongelmiin liittyviä asioita, eikä minulla ole todettu pysyvää mielenterveyden häiriötä tai sairautta > Kelan tukema terapia on tarkoitettu ensisijaisesti niille, jotka tarvitsevat sitä toiminta- ja työkykynsä säilymiseksi).
Kaiken kaikkiaan nyt on hyvä fiilis! Ihanaa keskustella vaihteeksi jonkun kanssa, jolla on sama näkemys omista ongelmista ja toimivasta hoidosta kuin itsellä.
En todellakaan halua kritisoida nettiterapiaa tai muuta perinteistä terapiaa herkemmin suositeltavaa hoitoa, mutta koen etteivät ne ole itselleni optimaalisia hoitomuotoja ainakaan tällä hetkellä. Kuten tuttu psykiatrikin totesi, minun ongelmissani toistuu melkolailla samanlainen kaava, vaikka ympäristö ja tilanne ovat erilaisia. Oireeni eivät ole alkaneet yhtäkkiä tyhjästä ja uskon, että ilman kunnollista paneutumista niiden aiheuttajiin saan kärsiä samanlaisista ongelmista vastaisuudessakin. Ja aika monenlaista hoitoahan tässä on jo kokeiltu: lääkkeitä, keskustelukäyntejä, liikuntaa ja muuten terveellisiä elämäntapoja, hidasta altistusta jne. Kun havaitsen ongelman, haluan korjata sen ja yleensä yritän tehdä korjausliikkeen yksin. Haluni terapiaan ei ole syntynyt hetken mielijohteesta, vaan pitkän pohdiskelun tuloksena. Perheessäni on aina vallinnut ilmapiiri, jossa ulkopuolisen avun hankkiminen on ihan normaalia ja jopa suositeltavaa, mutta ei se silti koskaan helppoa ole. Pelko siitä, että joutuu ylenkatsotuksi tai ongelman koko olemassaolo kyseenalaistetaan, on valtava. Tosin jos niin käy, tulee muistaa että silloin ammattilainen tekee työnsä huonosti eikä ole oikeassa.
Terapia on sillä tavalla ”kovan luokan” hoitoa, että siihen on sitouduttava yleensä vähintään vuodeksi, eikä terapiaa saisi lopettaa kesken. Se on kuitenkin vaivan arvoista – oikeanlaisen keskustelun voima on ihan mieletön. Kun kemiat terapeutin kanssa synkkaavat, keskustelu sujuu kuin itsestään ja auttaa valtavasti uusien näkökulmien löytämisessä, oppimisessa ja kasvamisessa. Hyvä terapia tarjoaa myös empatiaa ja ymmärrystä sellaisissa asioissa joita läheisten ja muiden ihmisten on vaikea käsittää. Kokemuksen syvällä rintaäänellä – monia mielenterveysongelmia todella on vaikea käsittää ilman kokemusta. Vuosien varrella olen törmännyt kaikenlaisiin tökeröihin ajatuksiin, kuten mielenterveysongelmaisille järjestettävään pakolliseen työleiriin jossa jää ilman ruokaa, mikäli ei työskentele kahdeksaa tuntia päivässä, ajatukseen että masennus on jokaisen oma vika ja itse se pitää myös selättää ja että vahvaa ahdistuneisuutta aiheuttavat pelot voitetaan menemällä väkisin tulta päin. Jep… ajatus on monilla hyvä, mutta pakoilla ja yksin puurtamisella ei mielenterveysongelmia päihitetä. Suomessa masennus on lähes kansantauti nykyään ja se saattaa hyvin johtua esimerkiksi individualistisesta kulttuuristamme ja yhä yleistyvästä yksinäisyydestä. Toivon kovasti, että Birdyn mainiot sanat people help the people toteutuisivat enemmän. Kaksin ei ole aina kaunihimpi, mutta yksin aina on hirmu huonosti. Elämä ei ole tällä hetkellä kauhean helppoa tai edes kivaa (ei sen aina tarvitsekaan!) ja senkin takia olen loputtoman kiitollinen läheisille jotka pysyvät vieressä vaikka olen varmasti viime aikoina ollut ihan muuta kuin sitä hauskaa ja piristävää seuraa. ♥ kiitos beibit.
Soittolista
Idolsin kokelaat
Itä-Hollola Installaatio – kaikki biisut